Näitä päiviä

Tänään oli tosi huono päivä. Ja mielummin jauhan siitä, kuin teen kaikkia niitä miljoonaa muuta tehtävää...


Päivä itse asiassa alkoi jo klo 2.20, kun rakkaat kämppikseni saapuivat brittiläiseen tyyliin umpihumalassa kotiin. En ole oikein vieläkään käsittänyt, mitä kiljumisen arvoista aamuyön kotiinpaluussa on, mutta jostain syystä se nyt on todella tärkeää, kiljua.


Aamu ysiltä, kun heräsin, keittiön pöytä oli peitetty isoihin ketsuppiläntteihin. Haju ei ollut viehettävä. Muutenhan tuo pöytä on aivan turha. 


Koulussa meillä oli koko päivän suunnittelutunteja. Menin vasta yhteentoista, sillä kuvittelin olevani ryhmässä B (missä siis oikeasti olinkin), mutta koska tunteja oli koko päivän, ja A ryhmä aloittanut ne jo yhdeksältä, lopputulema on se, että 40 ihmistä ja pieni luokkatila, eivät ole hyvä yhdistelmä. Eteenkään kun saavut paikalle viimeisten joukossa ja saat pienen pöytätilkun jostain nurkasta ja 20 cm selkäsi takana istuu jo joku toinen. Ja sitten kaivat esille guassit, pastellit, siveltimet, tussit, puuvärit, A3-lehtiöt, A3-luonnoskirjan. Ja vierustoverisi tekee samoin.


Teimme alkuun mukavan pienen luovuusharjoituksen: Kuuntelimme muutaman parin minuutin laurunlurautuksen Taikahuilusta (jokainen kuunneltu kappale kertoi jostakin oopperan henkilöstä) ja sen aikana tuherrettiin A3-sekatekniikka työ. Eikä saanut käyttää mitä tahansa väriyhdistelmiä vaan sille henkilölle kuuluvia sävyjä, tietenkin.


Niin kuin... maalaa abstrakteja, mutta kuvaavia värillisiä klönttejä kahdessa minuutissa eri välineillä? Silleen... mulla menee pelkästään kaks minuuttia, että saan yhen hyvän värin aikaseksi. Puhumattakaan jostain vähänkään fiksumman näköisestä asiasta paperilla. 


Samalla kun opettaja kertoi tätä tehtävänantoa porukka kaivoi tietenkin hirveää kyytiä värejä esiin. Hyvä kun ehdin hakea vettä kippoon. Tein tietenkin töherrykseni kierrekantiseen luonnosvihkoon, hyvälle paperille, mikä sapettaa yhä edelleen. Kun ensimmäinen kaamea maalaus-töherrys-yhdistelmä oli märkänä edessäni ja seuraava biisi alkoi soida, olin ihan että mitä hittoa mä nyt teen. Se märkä työ oli kiinni siinä vihkossa. Ja uusi kuiva paperi sen alla. Ja märkää työtä ei voi lähteä repimään sillä sehän menee kahtia. Ja sekunnit valuivat hukkaan.


Tein tilaa pöydällä vierestäni, jotta sain käännettyä sivun auki. Seuraavaan käytin tietenkin pastelleja ja siitä seurasi se, että kun käänsin sivua, koko pöytä oli siinä kuivassa pastellipölyssä. 


Harjoituksen jälkeen opettaja esitteli meille erään päättävän opiskelijan portfoliota. Ihan vain sellaiseksi malliksi, johon kukaan meistä ei voi yltää. Opiskelija oli suunnitellut kuvitteellisen puvustuksen Drakulan uudelleen filmatisointiin, ottaen historiallisen refrenssin renessanssin Venetsiasta ja yhdistämällä siihen visuuaalista ilmettä ihmisen verisuonista, ihosoluista ja sen sellaisista.


Tämä portfolio koostui noin viidestä A2-kokoisesta esittelykansiosta, joissa hän siis kuvasi prosessin etenemistä, luonnoksia, kokeiluja, referenssikuvia... Yksi iso A4-mappi oli täynnä aiheen tienoilta tehtyä visuaalista tutkimusta. Siis se, miten se opiskelija oli alkanu yhdistämään verisuonistoa ja renessanssin kangaskuoseja ja luonu uusia yhdistelmiä ja käyttäny niitä niissä asuissa. Joo o.


Ja sitten, tällaisen portfolion jälkeen, kävelit oman pöydän ääreen ja katsoit hetki sitten tekemääsi typerää värilänttiä. Voi  sitä alemmuuden tunnetta...


Olin ihan hirmu turhautunut, joten rupattelukin jäi hyvin vähään. Kun vihdoin kuvittelin saavani jotain hienoa aikaiseksi (valuttelin maalilänttejä luonnoskirjassani kääntelemällä sitä ilmassa puolelta toiselle) onnistuin kaatamaan vesivärikuppini nurin. Onni onnettomuudessa melko hyvistä reflekseistä, sillä ainoastaan sukkahousut kastuivat.


Ja kuten brittiläiseen käytännöllisyyteen kuuluu, luokassa ei ollut paperin paperia. Näinpä juoksin sukkahousut kosteana vessaan. Onneksi sain edes hieman apua pöydän kuivaamisessa.


Olin ollut jo ennen äksidenttiä hieman lost, sillä en oikein tiennyt, olinko tekemässä sitä mitä piti. Minä kuvittelin termin "rough sketch" tarkoittavan jotain mustavalkoista tuherusta, mutta sehän siis meinasi kerrostettua, fiilistelevää, epätarkkaa taideteosta. Vai tarkoittiko? Katselin ympärilleni ja kaikki vaikuttivat tekevän jotain aivan muuta. Takanani tyttö oli tehnyt ihan mahtavan tekstuurin kaivertamalla märkää maalikerrosta puutikulla. Ihailin hyvin kateellisena, kuten luonteeseeni kuuluu. 


Opettaja ehti sitten luokseni vasta vähän vaille neljän ja olin jo siinä vaiheessa niin väsynyt ja uupunut, ettei tuosta taiteellisten asioiden englanniksi selittämisestä tullut oikein mitään. 


Ja nyt pitäisi sitten vielä tuhertaa kuusi kollaasia ja kaksi A2 värimoodboardia huomiseksi. Taidan lähteä keittämään kahvia.