Harjoitus tekee mestarin

Nyt on kyllä tulossa historian kuivin postaus. Varokaa.


Tiiättekö, mikä tässä maksullisessa koulujärjestelmässä on kaikista siisteintä? Etenkin, kun et (periaatteessa) Erasmus-vaihtarina maksa siitä mitään?


Täällä ei nimittäin tartte maksaa koulun tilpehööreistä mitään. Kuopion muotoiluakatemialla kaikki on sentin tarkkuudella hinnoiteltua: kaavapaperi 0,25 € / metri, kankaanpainovärit 6 € / kg, Turon vanhat kangasriekaleet 50 snt / kpl... Täällä kaikki on ilmasta.


Maanantaina tehtiin ompeluharjoituksia korsettia varten: kaikki ilmasta. Koneissakin oli langat valmiina. Mitä luksusta. Tänään painettiin kangasta: ilmaset kankaat, ilmaset värit ja ihan oikeesti, siellä on töissä tyyppi, joka sekotti meille valmiiks kultaisen ja hopeisen kankaanpainovärin.


Tuli siis hieman sellainen ala-aste -olo. Ota tästä valmiiksi leikattu kangaspala ja tästä sekoita itsellesi väri tähän ilmaiseen muovikuppiin. Tässä on ilmaisia kumihanskoja. Tässä maalarinteippiä.


Mutta maanantaihin. Meillä oli neljä tuntia ompelua ja odotin innolla, että ryhdymme leikkaamaan identtisiä korsetinkaavojamme. Ei. Vaan ompeluharjoituksia. Kuka nyt voisi korsettiin luita ommella ilman harjoitusta.


Ja kyllä, nyt tiedän neljä erilaista tapaa kiinnittää rigilene -nauha kankaanriepuun. Aika ironista, ettei koko rigileneä kannata luuna korsetissa käyttää. Tiedän myös, kuinka ommella metalliluu KÄSIN aukisilitettyyn saumaan. Tällä voi ehkä joskus päteä. "Tiedättekös, kuinka tämän metalliluun voisi ommella tähän käsin?"

Kaikki kostuvat varmasti hirveästi näistä kännykkäkuvista... :D Neljä eritavoin ommeltua rigilenenauhaa puuvillakankaalla. Huisia.


Mistään tilpehööristä ei tietenkään maksettu. Se vain tuotiin eteen. Aivan kuin luukujan ompelua ei voisi tehdä ilman luuta. Mutta kai tämä on oiva tapa tuhlata kolme metalliluuta ja metri rigileneä. Kertaa 40, joka on luokkamme oppilasmäärä. Tästä muistuukin mieleeni ammattikoulun vetoketjuharjoitus, josta jätettiin kustannussyistä vetoketju pois...


Olen yhä edelleenkin hieman järkyttynyt tästä valtavasta luokkakoosta. Meillä ei oikeastaan ole ikinä koko ryhmänä tunteja, koska eihän me herran jumala mahduttaisi minnekään. Mutta 20 ihmistäkin on aika paljon, kun opetus tapahtuu lähes kädestäpitäen.


Tänään kankaanpainotunnin alusta lähes tunti meni siihen, että opettaja näytti ihan käytännössä, kuinka seulalla saa painettua kuvan kankaaalle. Siinä katselimme, kun hän sekoitti sopivia sävyjä ja pesi vielä seulan käytön jälkeen. Täällä tuo kankaanpainon juttu vaikuttaisi olevan, kuinka paljon asioita voit laittaa päällekkäin ennen kuin se on liian rumaa. Voit vaikka maalata siihen kankaalle, tai laittaa tyhjällä seulalla erivärisiä raitoja tai painaa kaksi eri kuvaa päällekkäin tai... 


Ja mehän koko loppupäivä sitten kokeiltiin kaikkea maan ja taivaan väliltä. 

Tässä näemme tyhjällä seulalla tehtyjä raitoja ja sienellä päälle maalattuja koukeroita. Erittäin luovaa. Huomatkaa myös ilmaiset muovimukit ja puiset sekoittimet.

Ja tässä olen kuulkaas painanut vaalealla tuonne pohjalle kuvion (meillä on käytössä iso kasa yhteisiä valotettuja vanhoja seuloja, joita saa vapaasti käyttää tähän harjoitukseen) ja sitten maalaan siihen päälle sienellä. Todella triviaalia.

Ja tässä näkyy lopputulosta, johon olen päälle vielä painanut vaalealla peitevärillä kukkaiskuvion. Varsin luovaa.

And it's Manchester again...

Tänään tuli tehtyä Suomitoverin kanssa jo toinen vierailu jalkapalloilun mekkaan, Manchesteriin. First Transpennine Express -junayhtiön tuottoisat "osta menopaluulippu, saat pelkän menon" -diilit tulivat tutuiksi, samoin kuin brittiläiset jalkapallolaulut, joiden sanat kuuluu lausua kuin olisi isommassakin tuiskeessa, mielellään huutaen.


Pressanvaaliäänestys käytiin hoitamassa jo tuttuun tapaan Manchesterin yliopiston valtavalla kampuksella ja sieltä matkaa jatkettiin yliopiston taidemuseoon, jossa oli esillä noin 4 isoa tyhjää huonetta, tuoreen maalin tuoksua, videoinstallaatio Japanilaisesta viljelijästä, jonka naapurissa on lentokenttä, sekä erilaisia maalauksia ja muita kaksiulotteisia teoksia aiheella "Dark Matter", eräässä niistä kuvattuna valkoinen persreikä. Siis ihan totta. Se kuvasi tekstin mukaan ihmisen sisäistä valoa.


Ja koska tämä taidemuseokäynti jäi hieman kuivaksi, poikkesimme myös yliopistolla olevaan luonnontieteelliseen museoon (mikä arvatenkin oli täynnä lapsia). Museon vaihtuvana näyttelynä oli nuoremmalle ikäpolvelle suunnattu, Egyptin arkeologisia kaivauksia valottava näyttely "Unearthed: Ancient Egypt".


Harmi, etten löytänyt näyttelystä juurikaan kuvia... kamerassani kun ei ole yhä edelleenkään akkua... Mutta se näyttely oli aivan mahtava. Tässä siihen liittyvä video:

Tila siis oli lavastettu viktoriaanistyylisin punapuisin vitriinein, niiden päällä oli sellaista vanhan näköistä arkeologista tilpehööriä rekvisiittana ja sisällä olevat esineet museon Egyptologisista kokoelmista. Mutta sen sijaan, että ne olisivat olleet steriilin näköisissä ripustuksissa, kaikki oli aseteltu lasisille ja puisille hyllyille, ja laput niiden vieressä kirjoitettu käsin, aivan kuin ne olisi juuri löydetty jonkin pyramidin uumenista. 


Hirmu ihanaa, että tuhansia vuosia vanhoja asioita voi asettaa esille muutenkin kuin perinteiseen kuivaan museotyyliin. Ja joo kyllä, britithän ovat ryövänneet nämä aarteet, enkä tiedä millä oikeudella pitävät niitä ominaan, mutta kaikella on kääntöpuolensa.


Tässä on ainoa kuva, jonka löysin, mutta näyttely ei siinä pääse oikeuksiinsa.


Seuraavaksi olimme nälkäisiä. Ja lähdimme kohti keskustaa etsimään ruokapaikkaa. Manchesterissa on sellainen yhden kadun mittainen kiinalainen kortteli ja satuttuamme sille, päädyimme yllättäen kiinalaiseen.


Mä olen vähän sitä mieltä, että jos kiinalainen ravintola on sellainen "oikea" kiinalainen ravintola, siitä pitäisi ilmoittaa jossakin oven ulkopuolella. Kävelimme siis onnellisen tietämättömänä mukavan kuuloiseen, kohtuuhintaiseen kiinalaiseen, odottaen kiinalaista ravintolaa.


Salissa pöydille oli aseteltu pienet keittokulhot, sen alle aluslautanen ja sen päälle sellainen posliininen kiinalainen keittolusikka ja viereen puikot paperipussissa. Tarjoilija toi meille ruokalistat ja antoi pienen lapun, johon pyysi meitä kirjoittamaan tilauksen, eli numerokoodit annosten vierestä. Olimme ihan, että outoa, mutta ok.


Lähes kaikki muut asiakkaat olivat aasialaisia. Heillä oli pöydissä aivan valtavia annoksia, jopa kymmenittäin. Keskellä jokaista pöytää oli upotettu lämpölevy.


Tilasimme hetken ihmeteltyämme sellaista melko perushuttua. Vähän  hienosteltiin, kun tilattiin sekä riisiä, että nuudeleita. Ja kokista.


Kesti hetken ennen kuin annokset tulivat, mutta kaikki aikanaan. Pieni keittokulho oli yhä edessäni, vaikken ollut tilannut keittoa.


"Riisiä vai nuudelia?" tarjoilija kysyi.
"Öö.. nuudelia."


Tarjoilija tarttui yhdellä kädellä (toistan yhdellä kädellä) sekä haarukaan, että lusikkaan, toisella kädellä keittokulhoon ja täytti sen hyvin kätevän näköisesti nuudeleilla, yhdellä ainoalla kauhaisulla. Olin, että joo, ja tartuin puikkoihin.


Naureskelimme Suomitoverin kanssa, että mitähän  tästäkin puikkoleikistä tulee. Mun ruokaannoksessani oli kaiken kukkuraksi maapähkinöitä, katkarapuja ja inkivääriä (joita siis koitin vältellä). Syö nyt noita hitto puikoilla. Niin kuin, maapähkinöitä liukkaassa mönjässä?!? Ja pienestä kupista?


Oli kyllä lievästi sanottuna hönö olo, sillä kaikki muut näyttivät siltä, että olivat syöneet puikoilla koko ikänsä, mikä nyt varmasti oli totta. Sitä keittolusikkaa ilmeisesti käytettiin syömisessä apuna. Ja ei, siitä ei ollut apua.


Selvisimme kuitenkin kunnialla, vaikka oikeaoppinen puikkokäsittely jäikin vain ala-astelaisen tasolle. Eipähän tullut ainakaan hotkittua. Yksi pähkinä kerrallaan...


Kiinalaisen ruoan siivittämänä tuhlasin omaisuuden Topshoppiin. Ja yhdeksän puntaa Primarkiin, vaatebisneksen Ikeaan. Mutta nyt luulen, että kaikki tarpeellinen on hankittu. 


Toiveajattelua.


Hyvää lördagenia kaikille. Minuutin päästä on sunnuntai.

Näitä toisia päiviä

Tänään pyyhki jo hieman paremmin. Tai no, määrittele paremmin. Brodeeraustunnit jatkuivat viimeviikosta luonnostelun (lue: tekotaiteilun) merkeissä. Aivan kuten melkein kaikki muutkin kurssit. Ideoiden pitäisi kai töitä tehdessä lisääntyä, mutta n. 43 ja puolen ison luonnoksen jälkeen niin ei oikeasti tapahdu.


Tänään töherrettiin taas A2:ille. Brodeerauksen opettajalla oli yhdelle pöydälle levitettynä tyylireferenssikuvia "ssstaiil r-röefrööens imiiiz" kuten hän nuorekkaalla irlantilaisella aksentillaan niitä kutsui. Niissä oli eri tyyleillä tehtyjä erilaisia piirroksia ja maalauksia: tussikoukeroista tehty mies, abstrakti öljyliitutyö, hempeä puuväriluonnos, läpikuultava vesivärityö... kaikkea maan ja taivaan väliltä.


Tämän lisäksi jokaisella oli oma referenssikuva, joku niistä sadoista inspiskuvista puvustusta varten. Tehtävänä oli valita omasta mielestä parhaiten omaan työhön toimiva tyylireferenssi ja työstää 10 minuutissa tyylille uskollinen luonnos omasta inspiskuvasta siihen A2 paperille omalla suunnitellulla värimaailmalla.


Tein kivan järkyttävän suuren perhosen guasseilla keskelle paperia. Vierustoverillani oli referenssinä jännittävä "piirretään suoria mustia viivoja paperille" -juttu ja hän maalaili viivottimen kylkeä mustalla maalilla ja painoi sillä viuhkan muitoisia kuvioita paperille. Jälki oli graafinen.


Ja mitä tehtiin tämän kymmenminuuttisen jälkeen? Vaihdettiin referenssikuvia kaverin kanssa, tietenkin. Tuijotin perhostani. Ja mustia suoria viivoja referenssikuvassa. Ja perhosta. Ja viivoja. Niin kuin... mitä ####a?


Tämä ei tietenkään päättynyt tähän. Lopuksi täytyi valita vielä kolmas referenssikuva, jonka valintaperuste oli jotain siihen suuntaan, että tämä tyyli täydentää luonnokseni. 


Mä en aio edes laittaa kuvaa siitä perhoshirvityksestä. Se oli jotain... sanoin kuvaamatonta.


Harjoitteet eivät loppuneet siihen. Voi ei missään nimessä. Taas uusi iso tyhjä paperi, uusi inspiskuva ja uusi referenssi. Vakuuttuneena siitä, että maalit eivät olleet minun juttuni päädyin mustavalkoiseen tussirefefenssiin (joka siis ei todellakaan ole minun juttuni missään muussa suhteessa kuin, että se piirros siinä referenssissä näytti jonkun hieman jälkeen jääneeen piirtämältä). Tässä siis oli onnistumisen mahdollisuus. Ja nyt oli aikaa vain viisi minuuttia.


Oma inspiskuvani oli tämä:

Ja kuvanlaatu on tietenkin tämä kännykkäkamera, koska oikean kameran laturi sattui olemaan kolme viikkoa sitten jossain aivan muualla kuin matkalaukussa. Ja on yhä edelleen.


Mutta lähdin tätä sitten töhertämään mustalla tussilla. Aikaa 5 minuuttia. Kuvittelin olevani enemmänkin ovela. Tähänhän oli sitten helppo alkaa iskeä värejä päälle. Heh heh.


Viidessä minuutissa sain aikaan muutaman hassun kaarevan viivan suht paksulla tussillani. Se näytti kuin joku lapsi olisi piirtänyt kivan lehden kivalla tussilla. Tämän jälkeen tehtävän anto oli hyvin tarkka. Ota oikeaan käteesi käyttämäsi välineet (minulla se musta  typerä tussi, usealla muulla vesiväripaletti, pastelliliidut...) ja vasempaan referenssikuva, nouse ylös penkiltä ja kävele myötäpäivään vierustoverisi työn eteen. Viisi minuuttia aikaa jatkaa luokkatoverisi työtä omaa vasemassa kädessä olevaa tyylireferenssiä noudattaen ja oikeassa kädessä olevalla välineellä. Aika viisi minuuttia, noudattaen tietysti luokkatoverin inspiskuvaa ja värimaailmaa.


Ja niimpä kävin söhimässä mustalla paksulla tussillani luokkatovereitteni hienoja värikkäitä töitä, hempeitä kukkasia ja pastellin sävyisiä maailmoja. Vähän kuin joku tuholainen. Tässä on kaunis maalaus ja tässä vieressä seitsemän ruttuista tussiviivaa jonkun keharin jäljiltä. Juttu lähinnä huvitti.


Mutta onni onnettomuudessa. Minä sain puoleastani aivan mahtavan työn, jota ironisesti jopa opettaja kehui. Minä, joka kävin keharoimassa kaikkien muiden töitä. Siis olen tehnyt nuo mustat lehtisyyt ja pienet pallurat tässä taideteoksessa. Hyvä minä.

Näitä päiviä

Tänään oli tosi huono päivä. Ja mielummin jauhan siitä, kuin teen kaikkia niitä miljoonaa muuta tehtävää...


Päivä itse asiassa alkoi jo klo 2.20, kun rakkaat kämppikseni saapuivat brittiläiseen tyyliin umpihumalassa kotiin. En ole oikein vieläkään käsittänyt, mitä kiljumisen arvoista aamuyön kotiinpaluussa on, mutta jostain syystä se nyt on todella tärkeää, kiljua.


Aamu ysiltä, kun heräsin, keittiön pöytä oli peitetty isoihin ketsuppiläntteihin. Haju ei ollut viehettävä. Muutenhan tuo pöytä on aivan turha. 


Koulussa meillä oli koko päivän suunnittelutunteja. Menin vasta yhteentoista, sillä kuvittelin olevani ryhmässä B (missä siis oikeasti olinkin), mutta koska tunteja oli koko päivän, ja A ryhmä aloittanut ne jo yhdeksältä, lopputulema on se, että 40 ihmistä ja pieni luokkatila, eivät ole hyvä yhdistelmä. Eteenkään kun saavut paikalle viimeisten joukossa ja saat pienen pöytätilkun jostain nurkasta ja 20 cm selkäsi takana istuu jo joku toinen. Ja sitten kaivat esille guassit, pastellit, siveltimet, tussit, puuvärit, A3-lehtiöt, A3-luonnoskirjan. Ja vierustoverisi tekee samoin.


Teimme alkuun mukavan pienen luovuusharjoituksen: Kuuntelimme muutaman parin minuutin laurunlurautuksen Taikahuilusta (jokainen kuunneltu kappale kertoi jostakin oopperan henkilöstä) ja sen aikana tuherrettiin A3-sekatekniikka työ. Eikä saanut käyttää mitä tahansa väriyhdistelmiä vaan sille henkilölle kuuluvia sävyjä, tietenkin.


Niin kuin... maalaa abstrakteja, mutta kuvaavia värillisiä klönttejä kahdessa minuutissa eri välineillä? Silleen... mulla menee pelkästään kaks minuuttia, että saan yhen hyvän värin aikaseksi. Puhumattakaan jostain vähänkään fiksumman näköisestä asiasta paperilla. 


Samalla kun opettaja kertoi tätä tehtävänantoa porukka kaivoi tietenkin hirveää kyytiä värejä esiin. Hyvä kun ehdin hakea vettä kippoon. Tein tietenkin töherrykseni kierrekantiseen luonnosvihkoon, hyvälle paperille, mikä sapettaa yhä edelleen. Kun ensimmäinen kaamea maalaus-töherrys-yhdistelmä oli märkänä edessäni ja seuraava biisi alkoi soida, olin ihan että mitä hittoa mä nyt teen. Se märkä työ oli kiinni siinä vihkossa. Ja uusi kuiva paperi sen alla. Ja märkää työtä ei voi lähteä repimään sillä sehän menee kahtia. Ja sekunnit valuivat hukkaan.


Tein tilaa pöydällä vierestäni, jotta sain käännettyä sivun auki. Seuraavaan käytin tietenkin pastelleja ja siitä seurasi se, että kun käänsin sivua, koko pöytä oli siinä kuivassa pastellipölyssä. 


Harjoituksen jälkeen opettaja esitteli meille erään päättävän opiskelijan portfoliota. Ihan vain sellaiseksi malliksi, johon kukaan meistä ei voi yltää. Opiskelija oli suunnitellut kuvitteellisen puvustuksen Drakulan uudelleen filmatisointiin, ottaen historiallisen refrenssin renessanssin Venetsiasta ja yhdistämällä siihen visuuaalista ilmettä ihmisen verisuonista, ihosoluista ja sen sellaisista.


Tämä portfolio koostui noin viidestä A2-kokoisesta esittelykansiosta, joissa hän siis kuvasi prosessin etenemistä, luonnoksia, kokeiluja, referenssikuvia... Yksi iso A4-mappi oli täynnä aiheen tienoilta tehtyä visuaalista tutkimusta. Siis se, miten se opiskelija oli alkanu yhdistämään verisuonistoa ja renessanssin kangaskuoseja ja luonu uusia yhdistelmiä ja käyttäny niitä niissä asuissa. Joo o.


Ja sitten, tällaisen portfolion jälkeen, kävelit oman pöydän ääreen ja katsoit hetki sitten tekemääsi typerää värilänttiä. Voi  sitä alemmuuden tunnetta...


Olin ihan hirmu turhautunut, joten rupattelukin jäi hyvin vähään. Kun vihdoin kuvittelin saavani jotain hienoa aikaiseksi (valuttelin maalilänttejä luonnoskirjassani kääntelemällä sitä ilmassa puolelta toiselle) onnistuin kaatamaan vesivärikuppini nurin. Onni onnettomuudessa melko hyvistä reflekseistä, sillä ainoastaan sukkahousut kastuivat.


Ja kuten brittiläiseen käytännöllisyyteen kuuluu, luokassa ei ollut paperin paperia. Näinpä juoksin sukkahousut kosteana vessaan. Onneksi sain edes hieman apua pöydän kuivaamisessa.


Olin ollut jo ennen äksidenttiä hieman lost, sillä en oikein tiennyt, olinko tekemässä sitä mitä piti. Minä kuvittelin termin "rough sketch" tarkoittavan jotain mustavalkoista tuherusta, mutta sehän siis meinasi kerrostettua, fiilistelevää, epätarkkaa taideteosta. Vai tarkoittiko? Katselin ympärilleni ja kaikki vaikuttivat tekevän jotain aivan muuta. Takanani tyttö oli tehnyt ihan mahtavan tekstuurin kaivertamalla märkää maalikerrosta puutikulla. Ihailin hyvin kateellisena, kuten luonteeseeni kuuluu. 


Opettaja ehti sitten luokseni vasta vähän vaille neljän ja olin jo siinä vaiheessa niin väsynyt ja uupunut, ettei tuosta taiteellisten asioiden englanniksi selittämisestä tullut oikein mitään. 


Ja nyt pitäisi sitten vielä tuhertaa kuusi kollaasia ja kaksi A2 värimoodboardia huomiseksi. Taidan lähteä keittämään kahvia.

Art Nouveau, pienipaperikauppa ja Alexander McQueen

Ja taas on maanantai. Viikonloppu hurahti luonnoksia tehdessä ja lorviessa. Kirjonnan opettaja (joka siis kaiken SELKEYDEN nimessä puhuu hyvin voimakkaalla irlantilaisella aksentilla) oli sitä mieltä, että minun juttuni tähän Art Nouveauhun perehtymiseen olisi tehdä kollaaseja. Koko voi olla mikä vain, määrä kymmenen. Tämän lisäksi "laksyksi" tuli tehdä toiset kuusi kollaasia, kaksi A2 kokoista moodboardia kahdesta eri hahmosta ja heidän värimaailmastaan ja maalata itse omin kätösin pienet colorsamplet.


Olin, että ok. Ja tässä olivat vain kirjonnan tehtävät. 


Perjantaina seikkailin tieni paperikauppaan, sillä se nyt oli ilmeisesti tosi tärkeää, että jos materiaalit tulevat olemaan kevyitä, paperikin voisi olla myös läpikuultavaa. Tulee sellainen oikea fiilis.


Ihana pieni paperipuoti sijaitsi vanhassa pienessä ostoshallissa aivan keskustassa. Ja ympärillä ihania Art Nouveau koukeroita.

Tuhlasin tietenkin omaisuuden. Tai no 40 puntaa papereihin, luonnoskirjaan ja paketilliseen tusseja. Kaupassa oli myös aivan valtava valikoima maaleja, siveltimiä, puuvärejä, liituja, promarker-tusseja... myös yksittäin myytävänä ja ihan ok hintaan. Liike saattoi tuoksua hieman homeiselta, mutta kai se oli osa tunnelmaa. Löysin myös vihdoin jotakin, missä kantaa kaikkea tätä A2-kokoista tavaraa. Tunnen itseni taideopiskelijaksi.

Nyt on siis tullut taiteiltua. Puvustuksen yleismoodboard valmistui perjantaina leikkaa-liimaa-periaatteella.

Ja viikonloppu menikin kollaasien parissa. 

 Ja työ jatkuu vieläkin, kuten näkyy. Vasemmalla viikonlopun yksi tuotos ja oikealla tulossa jotain uutta kokeilua.

Uudet kuivapastellit.

Jäljennöksiä koukeroista.

Ja teennäisen uusia sovellutuksia eri tekniikoilla.

Etsiskelin eilen myös hieman lisää kuvamateriaalia ja löysin näitä aivan mahtavia venäläisiä päähineitä, nimeltään kokoshnik. Tai no, jotain sinne päin...

Ja uusia sovellutuksia vain parin vuoden takaa:

Niin kuin aina kaikki originelli, tämän Art Nouveaunkin syy selvisi aika nopeasti.

Alphonse Muchan nainen.

Alexander McQueenin pre-fall 2012.

Tää on siis nyt in. Hitsi.

Keskiviikko...

Huhhuijaa... kaksi päivää takana ja miljoona edessä. Kaikki energia on mennyt uusien "tutkimusmenetelmien" opettelussa, ideoiden hakemisessa ja muitten perässä pysymisessä. Opettajat ovat lähteneet aika vauhdilla liikkeelle. Nyt tehdään tätä ja ensi viikolla sen pohjalta sitä ja sitä seuraavalla tehdään siitä semmoinen ja jaada jaada jaa, aina 10 viikkoa eteenpäin samaa rataa.


Eilen oli kankaanpainotunteja ysistä neljään. Tänään suunnittelutunteja koko päivän. Nämä olivat koko joululoman kypsytelleet Taikahuilun kässäriä pienissä brittiläisissä päissään ja tänään sitten esiteltiin A2:n kokoisia moodboardeja ja alustavia ideoita hahmoista. Jokaisella oli vapaus sijoittaa oman Taikahuilunsa tapahtumat minne ikinä halusi. Niinhän se joo menee oikeassa elämässä... mutta leikitään nyt mukana.


Kaikki kyllä kuultiin maan ja taivaan väliltä. Taikahuilu tulevaisuudessa, jossa ihmiset ovat kyborgeja ja ainoastaan kaupungeissa voi hengittää ja valokuitua ja neonvärejä..! Taikka sitten arabialainen aavikko ja sheikkejä ja valtavia käärmeitä..! Egyptiläiset jumalat olivat myös kova sana.


Kuuntelin noin parisenkymmentä sepustusta tällaisia ideoita ja tuli kieltämättä pienet paineet, että mitä hittoa mä oikein teen. Eilen olin tullut siihen tulokseen, että joku Art nouveau -tyylinen juttu olisi jees, mutta hei, aika pliisua näihin avaruusseikkailuihin nähden.


Mutta ei kun kirjastoon tekemään tutkimusta. Se on ilmeisesti täällä ainoa oikea tapa. Etsi kirja ja ota värikopio, toista sama noin sataan kertaan. Ja siis ihan oikeasti, siellä istuin, ainakin neljä tuntia läräämässä kirjoja läpi. Toisaalta viihdyttävää, toisaalta raivostuttavaa. Törmäät kyllä asioihin, joita et välttämättä etsi, mutta joista saa tosi hyviä ideoita. Mutta sitä mitä etsit, et IKINÄ löydä.


Se kirjasto on yksi kaaos. Järkyttävästi taide- ja muotikirjoja, järkyttävän tiiviit hyllyvälit, ja järkyttävän epäloogisessa järjestyksessä. Mä sain tietokonehaulla sellasia numeroita kuin 924.447932 MUC. Etsi nyt semmonen sieltä hyllystä, kun eihän se edes mahdu siihen kirjanselkään! Ja kun olet ottanut kirjan hyllystä, sitä ei saa laittaa takaisin vaan pitää viedä kärryyn. Mistä seuraa, että puolet kirjoista puuttuu hyllypaikaltaan.


Ai mihin teemaan päädyin? Olin eilen kaivanut ainakin viisi Art Nouveau kirjaa, jotka olin kuitenkin palauttanut, koska en jaksanut raahata kämpille, enkä vaivautunut ottamaan kopsuja. Joten ylläri ylläri, kirjoja ei löytynyt hyllystä. Miten tyhmä voi ihminen olla. Sitten kävin läpi taidesuuntia ja aikakausia ja mietin, mitä ihmettä Art Nouveauhon voi fiksusti yhdistää. Helppoa ilman kuvia.


Jaada jaada jaa, tarina kestää ikuisuuden ja sisältää Applen koneilla leikkimistä, muistitikkuongelmia, tulostamista ja muuta mukavaa.


Mutta joo, tää mun Taikahuiluni nyt sijoittuu tällaiseen Art Nouveau-ornamettiseen satumetsään ja tähän sitten yhdistelen elementtejä eurooppalaisista kansanpuvuista, joita löysin 50-vuotta vanhasta kirjasta. Internet ei olisi ikinä tehnyt mulle näin.

Leeds Discovery Center

Koulu alkoi tänään luokkaretken merkeissä. Yksi aineista, joita opiskelen 1. vuoden opiskelijoitten kanssa on Costume construction ja sen puitteissa kävimme Leedsin Discovery Centerissä.


En ollut siis tätä päivää ennen oikeastaan tavannut ketään luokaltani. Joten mikä olikaan parempi paikka tavata KAIKKI HEIDÄT 40 IHMISTÄ, kuin luokkaretki.


Ja kyllä, on eri asia puhua englantia japanilaiselle eksyneelle turistille, kuin yrittää keskustella näitten real-deal-brittinuorten kanssa. Olin niin out. Ja on niin vaivaannuttavaa, ettei ymmärrä.


Mutta, ajoimme siis junalla puolisen tuntia Leedsiin. Sain selville, että heillä oli viime jaksossa ollut enempi sellaista taidejuttua ynnä muuta. Osa oli valmistunut collegesta, juuri joltain fine arts -linjalta. Tunsin itseni hieman vanhemmaksi.


Leeds Discovery Center saattaa kuulostaa joltain päiväkodilta. Paikka oli keskellä pientä ja piskuista teollisuusaluetta. Se toimi hieman kuin varaston ja museon välimuotona. Sisällä isossa teollisuushallissa oli hyllytolkulla erilaisia esineitä aina 1700-luvulta lähtien. Lastenvaunuja, televisioita, harppuja... aivan kaikkea täytettyihin eläimiin ja säilöttyihin ötököihin asti. Ja kuka tahansa saattoi ajan varaamalla päästä niitä katsomaan. Aika hienoa!

Tässä näkyy Leedsissä sijainneen silmälasikaupan vanha kyltti.
Lähde:http://www.culture24.org.uk/history%20%26%20heritage/art49496

Ja tästä saa hieman käsitystä, miltä paikka näytti.
Kuva:http://www.flickr.com/photos/museum-id/page11/


Me olimme katsomassa korsetteja, tämän kurssin yhtenä osiona kun on korsettityöpaja. Museon vaate-expertti oli levittänyt kymmenkunta vanhaa korsettia pöydille ja niitä siinä sitten tutkailimme ja kuvasimme. Tänään myös opin, ettei valaan luu ole oikeasti luuta. Se on sitä mahmaa, mitä se valas suodattaa vedestä ja säilöö jonnekin kitalakensa perälle, samaa ainetta kuin kynnet. Oli ihan oikeasti mielenkiintoista.


Omia kuvia ei saa valitettavasti levitellä.


Museon kokoelmissa oli myös asuja sieltä 1700-luvulta lähtien, mutta kuten kaikki sen tietävät, ne eivät näytä henkarissa oikein miltään.


Ja koska Huddersfieldissä ei ole yhtäkään kangaskaupaa (toistan, täällä ei ole yhtään kangaskauppaa) poikkesimme reissun päätteeksi 40 hengen voimin Leedsin kauppahallissa kangasostoksilla.

Tämähän ei siis ole aivan mikä tahansa korsetti, jonka valmistamme. Voi ei... Me tulemme kaikki valmistamaan samanlaiset korsetit. Voi sitä luovuuden määrää.


Myönnän, olen ehkä liian tottunut suomalaiseen 20 hengen ryhmäkokoon ja vapauteen valita, mitä tekee. Mutta niin kuin, koko luokka yhden puljun ympärillä ostamassa kangasta, joka pitää vielä hyväksyttää opettajalla? Ja mitkä paineet valita sellainen kangas, joka nyt ei näyttäisi ihan dorkalta näitten ihmisten silmiin? Mä tartten hiljaisuuden ja rauhan miettiä!


(Ja kirjoitan sulkuihin, etten ole edelleenkään aivan vakuuttunut brittien mausta. Oli kyllä sellaisia kukkaiskuoseja, että ammattikoulutoverit olisivat Suomen päässä pyörtyneet.)


Jännityksellä katsotaan mitä tuleman pitää tällä korsetin tekemisen peruskurssilla. Tätä kun on tullut ennenkin tehtyä...

Manchester - We Do Things Differently Here

Eilen oli vuorossa Manchester, kaupunki josta kukaan ei tietäisi mitään ilman paikallista jalkapalloseuraa. Eikö?


Mutta sinne ei tietenkään voinut matkustaa ilman syytä (40 km junalla, £11.50). Joten onneksi on pressan vaalit ja onneksi on ulkomaan ennakkoäänestys.


Hudderfieldin ja Tikkurilan juna-asemissa on paljon samaa. Pieni asemahalli, 10 raidetta ja paljon ihmisiä odottamassa. Lauantai oli luokiteltu lipunmyynnissä off-peakiksi, eli ei-ruuhkahuipuksi ja siksi edestakaisin pääsikin edulliseen 11.50 punnan hintaan. Mutta mistä kaikki ihmiset?


Niin, ainoaksi ongelmaksi muodostuikin Huddersfieldin ja Leedsin välillä pudonnut johdinlanka, kaikki junat Manchesteriin päin kun sattuivat tulemaan siltä suunnalta. Kaikki peruttu.


Vartin ramboilemisen ja delayed/cancelled karusellin jälkeen raiteella 8 olikin juna. Sen sisällä istui ihmisiä, sen ympärillä pyöri ihmisiä, mutta kukaan ei tiennyt, minne se oli menossa. Jossain välissä joku varmaan vain päätti, että tämä juna menisi Manchesteriin. Ja niin pääsimme perille.


Äänestyspaikka sijaitsi erään liiketalouskoulun kokoustilassa ja löysimme sinne, molempien yllätykseksi, ilman lisäkarttaa. Aulassa myytiin kahvipaketteja ja hernekeittopurkkeja. Ei ollut ehkä yhtä hienoa kirjoittaa numeroa ympyrän sisään fläppitaulun takana kuin oikeassa äänestyskopissa, mutta sentään sai askarrella enemmän papereiden ja kirjekuorien kanssa.

Äänestyspaikalta kävelimme muutaman kilometrin aivan keskustaan. Manchesterissa ei ole metroa, mikä on todella erikoista, jos ajattelee kaupungin kokoa. Visitor Information Centeristä saimme lopulta kartan. Information Center oli aika hieno, uutuuden kiiltävä ja täynnä interaktiivisia karttoja, joilla leikkiä. Ikkunoihin oli teipattu yksi kaupungin sloganeista: "We Do Things Differently Here"

Kuva: http://www.bruntwood.co.uk/citytower/retail#

Mancheterissa sijaitsi myös Britannian suurin keskustassa sijaitseva kauppakeskus, nimeltään Arndale ja sisältään yhteensä 240 liikettä. Vaateliikkeitä oli ilmeisesti noin kuutisenkymmentä, joissa nyt emme todellakaan kaikissa käyneet. Mutta oli uskomatonta, kuinka valtavia ne olivat. Ja kuinka valtava itse kauppakeskus oli. Ja vaikka ihmisiä oli aivan helkutisti, tilaa oli kumminkin liikkua. 


Mukaan ei tarttunut kovinkaan paljoa, mikä kertoo jotain Brittien vaatemausta (tai -mauttomuudesta)yhdistettynä tämän kevään trendeihin. Mutta ei saa mollata liikaa, oli siellä myös paljon mielenkiintoista ja rohkeaa tavaraa. 


Palasimme takaisin Manchester Piccadilly aseman kautta. Eikä voi sitäkään syyttää pienestä koosta. Sen sijaan, että aulan infotaululla olisi kerrottu, mikä juna lähtee milloinkin, siinä näkyivät kaikki mahdolliset juna-asemat, jonne vain pääsi, koska seuraava juna sinne lähtisi ja mistä. Varmaankin siis satoja asemia.


Huddersfieldin junan laituri sijaitsi yhtä kaukana itse asemasta kuin Helsinki Pasilasta. Arkitehtuuri oli kyllä hienoa.

Kuva:http://www.skyscrapercity.com/showthread.php?t=243014

Paluumatkalla naureskelimme "We Do Things Differently Here" -sloganille. Se ei ehkä aukea, jos ei ole ikinä käynyt Britanniassa. Mutta ihan oikeasti, mikä olisikaan osuvampi? Vasemman puoleinen liikenne, kolmipäiset sähköpistokkeet, etäisyydet maileina... jopa avain laitetaan täällä lukkoon ylösalaisin. Joka ikinen pieni asia on nurin niskoin. Mutta miksi vaihtaa? We Do Things Differently Here.


Paluumatkalla paikallisjunassa, turistiluokassa, mies ja nainen istuivat kahdestaan neljän hengen paikalla meistä käytävän toisella puolen. Pöydällä oli avattu iso pullo shampanjaa ja take away sushia. Niin kuin, onnistuisiko R-junassa?

Ruokaa..!

Keskiviikko. Pari päivää on mennyt mukavasti tekemättä sen ihmeempiä. Eilen tapasin tutor-opettajani, jonka odotin hieman esittelevän minulle järkyttävän isoa yliopistoa, mutta sen sijasta sain viiden minuutin tiivistetyn "tässä on lukujärjestyksesi" -session.

Koulu todella alkaa vasta maanantaina, joten päivät ovat menneet rästitehtäviä tehdessä, koneella istuen. Tänään kävimme Suomitoverin kanssa ostamassa junaliput lauantaiksi Manchesteriin. Ajatus oli käydä äänestämässä pressanvaaleissa jollakin liiketalouskoululla ja sitten jotain muuta mukavaa.

Näiden muutamien täällä oltujen päivien aikana olen myös ehtinyt jo useaan otteeseen käymään ruokakaupassa. Tämä maa on oikeasti valmisruokien taivas. 

Sainsbury on keskustaa lähinnä oleva supermarketti ja siitä on siis lyhyt matka bussipysäkille yliopiston eteen. Ruoka vaikuttaa ainakin halvemmalle kuin suomessa, esimerkiksi myymälässä paistetut leivonnaiset ovat aivan naurettavan halpoja, pussillinen suklaakeksejä alle punnalla, puhumattakaan isommista leivoksista, kakuista... Ja tavara ei todellakaan näytä miltään Xtra-laadulta!

Mutta on näillä ruokakaupoissa ihan omat kuvionsa. Valmisruoat eivät rajoitu yhden hengen annoksiin, vaan voit osaa kivaa pientä intialaista purtavaa vaikka koko perheelle! Valikoimaa on noin neljän hyllyn pituudelta.

Ja kun meillä kaurahiutaleiden kyljessä komeilee suomalainen Elovenatyttö, täällä se on kuulaatyöntävä skottimies punaisessa kiltissä. Mutta paketeissa on kieltämättä samaa näköä? 

Abbie oli sitä mieltä, Suomessa olleena brittiläisenä, että täällä ja Suomessa on oikeastaan aika samat valikoimat ruokaa. Mutta en nyt tiedä. Joo okei, täällä myydään maitoa (muovisessa pullossa, hyi). Rasvaprosentti vaivaiset 3,5. Sori, onhan täällä myös kevyempi vaihtoehto, vihreä maito. Sen rasvamäärä vastaa meidän sinistä maitoa, eli 1,5%. Sekin jotenkin tosi paksua. Vähärasvaisista juustoista nämä raukkaparat eivät ole kuulleetkaan.

Ja muistatteko ne pikanuudelit, sellaisessa muovikipossa? Täällä saa myös kaurapuuroa vastaavana versiona, hunajalla maustettuna. Kiireisille ihmiselle. Muutenkin, tuo kaurapuuro on kyllä aiheuttanut päänvaivaa. Ekalla kerralla ostin mukamas pikakaurahiutaleita ja sisältö paljastuikin hienoa sahanpurua muistuttavaksi, pöllyäväksi jauhoksi.

Kassat ovat tietenkin sellaisia Lidl-kassoja, joissa pitää ahtaa tavaraa suoraan hihnalta pusseihin. En oikein arvosta, mutta ehkä tämä tästä. Ajattelin juhlia selviytymistäni kokonaisesta viikosta ja ostin pullon Bulmersia, vieläpä joku special edition, ja hintaa huimat 2 puntaa ja 14 penniä. Aika luksusta.

Enrolment

Tänään "enrollailtiin", eli käytiin kirjautumassa koululla. Opastusta ei voi kehua turhan selkeäksi. Sekin tieto, että koko ilmoittautuminen piti tehdä, kaivettiin jostain hyvin syvältä netin uumenista.


Huddersfieldin yliopisto on ilmeisesti tämän, asukasluvultaan Oulun kokoisen kaupungin, suurin yksittäinen työllistäjä. Se jo ehkä kertoo jotain opinahjon koosta. Ja no, tästä kaupungista.


Jos kiehtoo, niin TÄMÄN LINKIN ALTA pääsee pyörimään ympyrää kampuksen keskellä. Ja jos haluaa oikein hifistellä, vasemman yläkulman "Campus Map":sta pääsee valitsemaan rakennuksia ja pyörimään ympyrää niiden sisälle. Wuhuu!


Koska opetus alkaa vasta ensi viikolla, tänään vain enrollailtiin. Kaiken maailman ihmisiä pyöri ees sun taas, ehkä yhtä eksyksissä kuin mekin. Ja no... nämä britit nyt eivät ole kaikista välkyintä kansaa, ainakaan mitä tulee käytännöllisyyteen (yksinkertaiset ikkunat, ikiomat brittiläiset seinäpistokkeet, uuni, jossa ei ole peltiä jne.). Tämä enrollauskin siis tehtiin, missäs muualla, kuin kirjastossa, jonne johtavista lukituista ja automatisoiduista porteista pääsee sisään vain vilauttamalla yliopiston omaa opiskelijakorttia. Mitä kellään vaihtoon tulevista ei tietenkään ole.


No ei se mitään. Eu-kansalaiset pääsivät tavallaan jonon ohi omalle tiskilleen, vähän kuin passintarkastuksessa. Kun taas kymmenet ja kymmenet aasialaiset nuoret seisoivat pitkässä letkassa viisumit kourassa keskellä kirjastoaulaa. Yhdellä oli päässä valkoinen turkishattu.


Kun juttu oli hoidettu ja täti antanut uuden (todella kaamealla kuvalla) varustetun opiskelijakortin, kysyin, että mitä mä nyt teen.


"Naau joa gööy til joor skhuul ovviis."


Ai, niinku School Office? Thä? Missä semmonen on? Hetken päästä törrötettiin Suomitoverin kanssa ulkona ovien edessä ja löydettiin kartasta, että Arts&Design Office oli rakennuksessa Art&Design Building. Aukion yli ja sinne.


Lopulta löydettiin sisään pieneen aulaan kolmannessa kerroksessa (Koneen hissillä muuten). Siellä istui kolme tanskalaista tyttöä ja joku opettaja puhui niille englanniksi jotain. Ja me jopa oltiin oikeassa paikassa! Tuli semmoinen onnistumisen fiilis.


Mä vähän luulen, että tää seuraava video on kohdennettu Aasian markkinoille, mutta... nauttikaa. ;)

Päivä numero 2

Tässäpä on kokonaiset kaksi kuvaa Huddersfieldin keskustasta. 

Siellä uudet ja vanhat rakennustyylit edustivat sopusoinnussa keskenään. Kaikki H&M:stä Primarkiin löytyi. Edellisten lisäksi pieni Marks&Spencer, sekä ainakin kolme Poundlandia, eli paikallista euronkauppaa.


Kuten eilenkin, tänään mentiin vahvasti shoppailun merkeissä. Mikä olisikaan mukavampaa kuin ostella naamarasvaa, leivinpaperia, lattiapyyhettä, rättejä... Kaikkea sitä ihminen oikeasti tarvitsee... Niin kuin, kyllä, voisin pärjätä ilman lattiapyyhettä, mutta kun se vessan lattia nyt vain sattuu olemaan niin julmetun kylmä, ettei se kuivu ikinä.


Sain vähän ihmetystä osakseni, että olin lähtenyt matkaan hyvin vähissä kantamuksissa. Mukaan ei oikeastaan tarttunut kuin vaatteita sekä muuta pientä tarpeellista sälää (kuten Bodum -perkolaattoritermari). Ei edes pyyhettä. Tai lenkkareita. Tai kevättakkia.

Tässä runsasta omaisuuttani.

Jo eilen sain ostettua peiton ja tyynyn. Peitot täällä ovat julmetun paksuja, yhtä paksuja kuin ne vanhat viltit, joiden päällä mökillä löhöiltiin ulkona hiekalla. Tyynyt ovat pitkuloita ja niitä pitäisi ilmeisesti olla kaksi, ainakin paketeista ja Abbien puheista päätellen. (Me jaoimme kahden tyynyn paketin yhdessä Suomitoverini kanssa). Mutta edes paksu peitto ei auttanut, kun alla oleva MUOVINEN patja oli aivan järkyttävän KYLMÄ!


On se myös jännä, miten puuvilla lakanat ovat aika itsestään selvyys. Paitsi ei. Kaikki normi lakanat ovat täällä noin 50/50 polyesteria ja puuvilla. Se yhdistettynä muoviseen joustinpatjaan ja olet sänkyjen helvetissä.


Tänään kävin sitten ostamassa tuollaisen "fleecy mattress protectorin", jonka toivon pitävän minut erossa kylmästä patjasta. Tuotos näyttää lupaavalta... 

Welcome to Huddersfield

Mietin tässä koko ajan sopivaa aloituslausetta, mutta eipä oikein nyt sytytä. Tää kaupunki on niin kuin... eläis jossain Emmerdalessa.


Mutta alkuun. Lento lähti Helsinki-Vantaan perimmäisen nurkan perimmäisestä lähtöportista, josta ajettiin bussilla perimmäiseen mahdolliseen nurkkaan lentokenttää. Boarding siis alkoi tyyliin tuntia ennen. Ei se mitään, sellaista ei aina huomaa. Muutamat juoksuaskeleet eivät olleet pahitteeksi. Se nimen kuuluttaminen käytävilläkin oli vähän kuin kannustushuuto.


Saavuttiin perille Manchesteriin. Satoi vettä ja tuuli aivan hulluna. Kone hyppi ja heilu. Luulen että kiitoradallekin tultiin hieman toinen reuna edellä... Mutta olen elossa. 


Automatka Huddersfieldiin kesti varmaankin noin 45 min. Yritin tietenkin istua väärälle puolen autoa. Pelkääjän paikka, vasemmanpuoleinen liikenne ja moottoritie ovat kieltämättä huvipuistolaitteen arvoinen yhdistelmä. Suosittelen. 


On kyllä yllättävää, kuinka kliseiseltä Huddersfield näyttää ulospäin. Matalia kivitaloja, pieniä puoteja ja outoja supermarketteja. Ajojärjestelyt ovat mitä mielenkiintoisimmat. Ehkä voin ihan oikeasti kertoa jotain "kyliltä" kunhan huomenna päästään vähän pällistelemään sitä muualtakin kuin autosta.


Abbie oli meille vähän kuin KV-tuutori ja pyöritti ympäri kaupunkia pienellä Seatillaan. En kyllä tiedä, kuinka sitä oltaisiin muuten selvitty. En ehkä nyt jaksa jauhaa supermarketeista sun muista, sillä joo... Asda oli vähän kuin Prisma, mutta... ei ollenkaan. Pelkäsin jo hetken, että joudun tiskaamaan astioita jollain saamarin sienellä, mutta luojan kiitos ei. Niin kuin... astioita..? sienellä? Mitä hittoa!?!


Mutta ehkä tästä asumuksesta vähän enemmän. Tämähän siis on tälläinen opiskelija-asuntola. 

Kuten näkyy. Abbie vihjaili, että paikka on ollut ennen joku mielisairaala. Mutta kuvassa on siis päärakennus. Ja sen takana on sitten melkolailla samannäköisiä nelikerroksisia taloja varmaan lähemmäs kymmenen. Eivät ole ehkä yhtä näyttäviä, mutta tuota samaa ankeaa harmaata tiiltä ja suippoja kattoja. 


Ja tämä asuntolakompleksi on sellainen oma pieni kylänsä ihan rändöm kukkulalla keskellä peltoja. Ja lampaita. Bussi ajaa keskustaan ja takaisin ja puolen lukuvuoden lippu maksaa 10 euroa. 


Huoneeni näyttää aika identtisesti tältä:

..poista vain petivaatteet ja lisää iso kasa sekalaista tavaraa sängylle. Tuo kuva ei ehkä välitä sitä kylmyyttä, jonka collegehaalari, ohut villatakki ja collegehousut yrittävät eristää, mutta kai se kuuluu tähän perienglantilaiseen elämänmenoon... Kuka tekee mitään kaksoisikkunoilla?

 Tässä on käytäväasukas Henry. Iloinen veikkonen. Toistaiseksi tässä solun käytävillä on hiljaista, mutta lukukausi alkaa vasta maanantaina.

Oikealla keittiön ovi, viimeisenä oikealla huoneeni ovi. En tiedä, olenko ikinä asunut näin kaukana keittiöstä?

Uusi rakkauteni, perkolattoritermos Bodum.

 Keittiö. Tai osa siitä. Ihan ok.

 Paitsi että joku varastaa ruokaa.. Jaiks!

Kuvalähteet:
http://www.hud.ac.uk/students/unilife/accomodation/
http://www.flickr.com/photos/jimpimm/2240520736/