Hello Huddersfield!

Nyt se on sitten varmistunut!!! Tämä tyttö lähtee tammikuussa Britteihin opiskelemaan puoleksi vuodeksi. :)


Tai no... varmistunut ja varmistunut. Mikä nyt on oikeasti varmaa. Tuntuu hurjalta, että elämä täällä pitäisi vähän kuin saada kasaan kuukauden aikana. Minne ihmeeseen työnnän kaiken omaisuuteni? Mitä hittoa teen kaikelle kaapeissa lojuvalle ruualle ja tavaralle? Ja aivan kuin vapaa-aika ei olisi jo nyt aivan kortilla, pitäisi juosta hammaslääkäreissä sun muissa, täyttää lomakkeita lomakkeiden perään, hakea niihin allekirjoituksia sieltä sun täältä, tilata piilareita nettikaupasta, joka ei toimi...


Luojan kiitos passi sentään on voimassa. Ainakin elän siinä kuvitelmassa, että ennen lokakuuta 2012 olen takaisin kotona. Ja vakuutukset... ei helvetti.


Taidan miettiä tätä huomenna lisää. Alkoi heti ahdistaa. 

Kulttuuriala

Tiedättekö mitä? Mä inhoon tota sanaa. 

Kulttuuriala. Mitä siitä tulee ekana mieleen? Ooppera, teatteri, julkisten varojen tuhlaus, taidemaalarit... se on sanana ihan hirmuisen harhaanjohtava. Koska kulttuuriala on niin laaja. 

Meillä oli jo muutama viikko taakse päin Ammattikorkeakoulujen kulttuuripäivät. Siellä oli tavallista paremmin pukeutuneiden opettajien lisäksi luennoitsijoita, kuten esimerkiksi Markku Pölönen ja Jorma Uotinen, jotka on niin isoja kihoja, että ne saa puhuu mistä vaan ja niille maksetaan siitä. Ihan kiva.

Ja kaikki luennot oli tosi kiehtovia, ihan oikeasti. Ja ne juuri osoitti, kuinka laaja kulttuuriala on. Siellä oli mies, jonka yritys suunnitteli ja valmisti kalusteita päiväkoteihin. Toinen, joka puhui taiteesta osana terveydenhuoltoa, esimerkiksi miten sillä voidaan auttaa muistisairaita. Pölösen Markku puhui "elokuvakylästään", Jorma Uotinen... mä en tiedä mistä se puhu. Siinä oli niin paljon asiaa, etten ehtinyt kirjoittaa mitään ylös. Koko sali oli haltioituneen hiljaa ja kuunteli. Jorma vaan puhui, ei mitään muuta.

Mutta kiinnostavin luennoitsija oli kolmekymppinen nainen, joka edusti opetus- ja kulttuuriministeriötä. Hän oli kertomassa, miksi kulttuurialalta pääkaupunkiseudun ulkopuolella pitää vähentää 40 % aloituspaikoista. Suurin peruste oli, ettei ole töitä. Jostain on pakko säästää. "ME EI VOIDA ELÄÄ VELALLA. KAI TE SEN KÄSITÄTTE. TÄÄ EI VAAN VOI JATKUA!"

Mutta mistä ne sen tietää, ettei ole töitä? Kukaan ei voi ennustaa yhtään mitenkään kulttuurialan työpaikkoja. Me voidaan kyllä ennustaa, kuinka monta sairaanhoitajaa tarvitaan 40 vuoden päästä, mutta ihan oikeasti, kulttuurin puolella sä vain et voi tietää. Tätä yhteiskuntaa ei vaan voi rakentaa sen päälle, että me hoivataan toisiamme. Pitää olla myös jotain, mitä viedä maailmalle. 

Nyt Suomessa tehdään hyviä tietokonepelejä. Osasiko kukaan arvata sitä kymmenen vuotta sitten? Ei. Viisi vuotta sitten? Öö.. ei. Ja onko meillä osaavaa koulutettua työvoimaa? Ei.

Ja muotoilijan ammatti, se on oikeastaan pitkälti aika teollinen. Ei me mitää ruukkuja missään pimeissä nurkissa väännetä, vaan suunnitellaan toimivia käyttötavaroita. Kaikilla esineillä, asioilla ja palveluilla on joku muoto. Ja joku on suunnitellut sen. Jopa se maailman yksinkertaisin T-paita H&M:n hyllyllä: joku on suunnitellut sen. Eikä se ole taidetta, se on työtä. Ja mä käytännössä opiskelen just sitä.

Ja opetuksen sisältö on yllättävän paikkariippuvaista. Täällä ollessa mä olen luonut aivan uuden käsityksen helsinkiläisyydestä. On aivan järkyttävää, kuinka erilaisia ihmiset on eripuolilla Suomea. Viime vuonna olin luennolla, jolla eräs kuopiolainen pariskunta kertoi yrityksestään. He suunnittelivat tiloja. Hirmu vaatimattomia ja asenteella kunhan-olemme-tyytyväisiä-elämäämme- ja-saamme-tehdä-juuri-sitä-mistä-pidämme-niin-olemme-iloisia. He olivat voittaneet isoja kansallisia suunnittelukilpailuja ja olleet toteuttamassa Shanghain maailmannäyttelyn Suomen paviljonkia. Tää kuvaa hyvin näitä menestyneitä savolaisia kulttuuri- ja muotoilualan yrityksiä.

Ritva-Liisa Pohjalainen, joka työllistää Kuopion seudulla kymmeniä ihmisiä ja tekee keramiikkaa, näyttelyitä, asuja ja koruja, voitti kilpailun Finnairin uusien lentohenkilökuntaunivormujen suunnittelusta. Ja mikä oli salaisuus? "Minä satuin siinä samaan aikaan lomailemaan Pariisissa ja kyselin sitten henkilökunnalla, millaiset olisivat mukavat työvaatteet."

Mutta tosi inhottavaa, että ihan löyhin perustein ajetaan opetusta alas tietyiltä aloilta vain tilastoihin vedoten. Ja lisätkää joo niitä hoiva-alan aloituspaikkoja, kun kerran on työvoimapulaa. Mutta kuvitteleeko joku ihan oikeasti, että ne, jotka jää ilman kulttuurialan aloituspaikkaa ryhtyisi sitten sairaanhoitajaksi sen sijaan? Käsi ylös, kuinka moni näkee Jorma Uotisen terveydenhoitoalalla...? Niimpä.

Kuinka pitkälti ihminen voi valita ammattinsa?

"Linkku"

Tänään ajattelin kertoa teille muutaman sanan busseista. Tai julkisesta liikenteestä yleensä. Täällä.

Nimittäin kahden vuoden Kuopiossa oleilun jälkeen, olen vasta nyt päässyt kunnolla tekemään tuttavuutta tämän "julkiseksi liikenteeksikin" kutsutun asian kanssa. Mulla ei yksinkertaisesti ole ollut aiemmin tarvetta mennä bussilla mihinkää. Paitsi siis nyt, sinne Petoselle.

No, ensinnäkin, nämä isot, pyörillä kulkevat ajoneuvot täällä eivät siis missään nimessä ole dösiä. Tai edes busseja. Vaan "linkkuja". Ja tähän "linkuilla" kulkemiseen on täysin omat jipponsa. Ykkösjuttu on se, että sulla on rahaa. 3,10 € yhteen suuntaan, eikä auta vaikka yrittäisit tunnin sisään takaisin. Se lippu kelpaa vain yhteen suuntaan, yhteen bussiin ja yhteen kertaan.

Toinen juttu on, että osaat laskea. Sillä pyhänä se lippu onkin 4,20€. Pyörä mukaan ja lisäät 1,60 €. Ja jos haluat vaihtaa bussia, se on +1,60 €. JA jos haluut mennä Kuopion "ulkopuolelle", hinta meneekin kilometrien mukaan. Ja vaikka Petonen onkin kuopiota, niin sama matka johonkin toiseen ilmansuuntaan ei siis välttämättä ole...

Kolmas juttu on se, että sulla on aikaa. Sunnuntaisin menee esimerkiksi yksi bussi tunnissa. Tai jos sulla on mahdollisuus valita kahden bussin väliltä, ne luultavasti lähtee melkein samaan aikaan. Jos tästä jotain positiivista pitää hakea, niin lähtöajat oppii muistamaan melko nopeasti.

No, mitäs muuta eroa dösällä ja linkulla on?

Linkussa pitää tervehtiä kuskia. Tai no, se useimmiten tervehtii sua, halusit tai et. Ja kuuluu sanoa, että "Terve!" Paitsi, että mä sanon aina "Moi." Ja jos haluaa olla oikein pro, voi bussista poistuessaan vielä huikata, että "Kiitti, hei!" Se tosin täytyy sitten huutaa puolesta välistä bussia. Ja yleensä vielä heilauttaa kättä mukana.

Mä poistun ihan kiltisti ja hiljaa. Olen tosin huomannut, että päätepysäkeillä kuskia, ei ole pakko tervehtiä astuessa sisään. Olisihan se ehkä vähän kökköä, että se kuskiraukka joutuisi koko ajan hokemaan, että "Terve, terve, terve, terve, terve, terve..." kun ihmisiä lappaa sisään.

Toinen outo piirre linkussa on, että siinä on vain kaksi ovea: edessä ja keskellä. Eikä kannata ottaa mukaan liikaa kantamuksia, sillä se etuovi on aivan järkyttävän kapea. Eikä kannata kiirehtiä, sillä se aukee kuin hidastetussa elokuvassa. Ja sitähän ei aleta edes avaamaan ennen kuin se "linkku" on täysin pysähtynyt...

Ja tiedättekö mitä? Myös siitä etuovesta saa mennä ulos! Itse en ole tätä uskaltanut kokeilla, mutta kyllä nuo paikalliset siitä vaan läpi marssii. Tosi outoa.

Tämä "linkkumatkustaminen" on kyllä kieltämättä hieman puuduttavaa. Pitkää odotusta kylmällä pysäkillä ja sitä rataa. Mutta onneksi Kuopion liikenne on keksinyt tähänkin pienen helpotuksen. Nimittäin näissä tuliterissä kaksiovisissa linkuissa on kaikissa sellainen kiva pitkula ruutuu, jossa juoksee aina seuraavan pysäkin nimi. "Seuraava pysäkki: Pyörönkaari risteys." Ja jos joku painaa nappia: "Pysähtyy --- Pyörönkaari risteys."

Ja tämän seurauksena jokaisella pysäkillä täytyy olla nimi, ytimekäs sellainen. Nimi, joka jää mieleen. Näitä ovatkin mm. Pölhö, Käränkä, Pikarmi, Käskynkkä ja Porkkanakatu. Keskustasta kaikki bussit lähtee aika lailla samoilta huudeilta (siinä on kuulkaa suuren maailman tuntua, kun on neljä pysäkkiä peräkkäin!) Ja ne on kaikki nimetty Tulli-alkuisesti: Tullinkulma 1, Tullinkulma 2, Tullikuningas...

Ja hei, on siinäkin suuren maailman tuntua, että ruuhka-aikaan se kadunpätkä on niin täynnä ihmisiä, ettei siitä pääse pyörällä läpi.

Ai niin, ja "linkku"kuskit puhuu sujuvaa suomea.

Mainoksia

Meillä oli eilen koulussa "mainospäivä". Yhteen kurssiin liittyen katsoimme kolme tuntia putkeen mainoksia eri vuosikymmeneltä ja huh huh... en oo siis ikinä istunu kolmee tuntii putkee kattomassa mainoksia!

Oikeastaan aluksi ajattelin, että ne 1900-luvun alkupuoliskon mainokset olisi olleet hupaisia, mutta vasta 60-luvun jälkeen alkoi tulla sellaista tahattoman huumorin ilotulitusta, ettei mitään rajaa.

Kaikki mainosfilmit olivat suomalaisia ja kyllä muutama "tuttu" brändi yllätti oikein olan takaa...

Tässä "laadukas" ja "hintava" Stockmann..

Ja Esso:

Itse kyllä miettisin kahteen kertaan, ennen kuin lähtisin ajamaan autoa SUU AUKI...

Ja vielä Lada, joka korjasi kyllä potin kuus-nolla...

WAAAAAAAA!!!!

En keksinyt osuvampaa otsikkoa, joten tuolla mennään. Se kuvaa tän hetkistä fiilistä.

Tuntuu, että koko ajan on ollut aivan hirveä meno. Pitää olla siellä täällä ja tuolla, pissattaa koira siinä välissä, soittaa sinne sun tänne ja sitten vielä perästä juosta bussiin, jota joutuu sitten kuitenkin odottamaan 20 minuuttia.

Lauantaina oli VISIOn hiusmuotinäytös, johon tehtiin "haute-couture-inspired-by-John-Galliano-and-stirred-by-Kari-from-Visio" -tyylisiä pukuja. Kertoo tosi paljon. Projekti oli mielenkiintoinen. Käykää katsomassa kuvia täältä. Mun tekemä on violetti ruusubolero, jonka kanssa mallilla on kultanen tiukka haalari ja huppu. Tein vain sen boleron, farkuista, ja maalasin kankaanpainoväreillä. Käteni olivat violetit pari päivää...

Ja sitten päädyin vielä melko pitkän ja monimutkaisen tapahtumaketjun kautta jälleen valmentamaan. Se on oikeastaan ollut aika nastaa (lukuunottamatta sitä seikkaa, että joudun kolme kertaa viikossa busseilemaan Petoselle ja takaisin, suuntaansa noin 25 minuuttia. Mutta toisaalta, sama aika menis Myllikästä Helsingin keskustaan). Treenit on vähän silleen, että sillon on nii keskittyny siihen hetkeen, että sen jälkeen tuntuu, että muutkin ajatukset alkaa kulkee (kunhan saa ensin ne treenit pois päästään... bussimatka on siihen erittäin hyvä homma). Kuopion naisvoimistelijoiden 125-vuotis juhlanäytös marraskuussa ja siihen me vähän nyt niinkun treenaillaan. Syksyllä ei mennä siis kisoihin.

JA mä päädyin jotenkin todella oudolla tavalla puvustamaan Musiikki- ja Tanssiakatemian tulevaa tanssiteatteriesitystä. JEE! Siitä olen todella fiilareissa. :) Aika tulee siis oleen aika kortilla, mut pakko tsemppaa. Ensi-ilta on vasta helmikuussa (jollon tosin toivottavasti oon vaihdossa :D ) mutta joo... TULEE KIIRE! JA HOPPU!

Lisää myöhemmin...

Paris

Joo, koulu alko. Ehkä noin kolme viikkoa sitten. Ja se ratkaisi heti todella monta ongelmaa, tärkeimpänä niistä, ettei enää tarvitse tuijottaa pistettä ja miettiä, mitä hittoa sitä tekisi.

Pariisikin käytiin katsastamassa pari viikkoa sitten. Siellä näytti melkolailla samalta kuin ennen.

Notre Dame oli paikoillaan ja turistien ympäröimä.

Eiffeltornit vaihtoivat omistajaa.

Ja suihkulähteet sun muut oli edelleen järkyttävän makeita.

Kävelysilta oli aivan täynnä rakkauslukkoja (roskisten vierustoilla tosin oli vielä tilaa). Aww...

Versaillesissa oli aivan himona ihmisiä, mutta nää suihkulähteet kerrankin päällä! Ja siis WOU! En kyllä edelleenkään ihan käsitä, millä voimalla ne on 1700-luvulla toimineet, mutta pisteet siitä.

Tällä kuvalla äiti varmaan halusi osoittaa, kuinka iso maailma on. Pisteet siitä, että olen kokonaisena kuvassa. Ja sille, joka leikkaa puut.

Tästä suihkulähteestä ei nyt ihan oikein selvinnyt, oliko tämä tyyppi pungertamassa ylös maanraosta vai kirosiko joku sitä sinne. Enikeis, pisteet siitä.

Käveltiin tuolla puistossa myös ihan sinne Marie-Antoinette "farmille" asti. Se oli vähän kuin Disneyland.

Moodboard

Nyt se on vihdoin tapahtunut: menin askartelukauppaan, ostin magneetteja ja liimasin niitä kiinni yksinäisiin nappeihin. Magneettimaalipurkin kyljessä luki, että kannattaa käyttää voimakkaita magneetteja, joten päädyin hipelöimään vajaan sentin halkaisijaltaan olevia supermagneetteja.


Ne olivat tuollaisessa metallilevyssä kiinni. Ja syystäkin. Niitä ei vapaana voinut viedä 20 cm:ä lähemmäs toisiaan tai iskeytyivät yhteen. Myyjän mukaan kannatti myös välttää elektronisia laitteita ja tietokoneen näyttöjä, koska no... rikkihän ne saattaisivat mennä. Mutta miksi olisin ostanut paksuja rumia tavallisia magneetteja, kun kerran oli näitä pieniä supermagneetteja, jotka sai kätsysti piiloon napin taakse?

Joopa joo. Päätin olla ovela ja yhden testikappaleen jälkeen liimata kaikki loput 11 magneettia yhdellä kertaa. Liimaa vain reilusti nappien pohjaan ja magneetti kiinni.

Enkä todellakaan suosittele tätä aikaa säästävää taktiikkaa, koska !!!!TSÄDÄM!!!! ja yhtäkkiä kaikki liimaiset pienet magneettirinkulat olivat yhdessä kauniissa liimaisessa pötkössä keskellä pöytääni, liimaroiskeita joka puolella ja vaivalla nappien pohjaan laittamani siistit liimakeot ulkonäöltään jotain nykytaiteen puolelta.

Sitten kiroilin hetken oikein lujaa. Ja sitten päädyin kuivattamaan uudestaan hirveällä kiireellä nappien pohjaan liimatut magneetit mahdollisimman kaukana toisistaan (vähintäänkin metri etäisyyttä).


No, enikeis, ihan nättejä näistä tuli (jos ei katso taakse). Lopputulos näyttää tältä:

Tein tuosta taulusta tuollaisen moodbordin, johon ajattelin sesongeittain keräillä kuvamateriaalia sellaisista vaatteista ja asusteista, jotka voisivat olla mieleenpainamisen arvoisia. Ei tulisi sitten osteltua mitään typerää ja vaatteiden yhdisteleminen olisi helpompaa.

Operaatio "ratsastustakki" lähti myös käyntiin, vihdoin ja viimein. Ostin jo varmaankin talvella tummanruskean (j)ysäri jakun ja nyt sain siihen liimattua (strassiliimalla) nahkapaikat kyynärpäihin ja pienet nahkakaistaleet taskunsuihin.


Hommahan sujui nätisti sotkuisella pöydällä magneettiaskartelun ohessa...

Mulla oli sellainen mielikuva, että maalarinteipillä kuuluu pistää nahka kiinni kunnes liima kuivuu joten... tein niin.

Poistin myös kaameat vaahtomuovitoppaukset olkapäiltä, koska olkarakenne oli muutenkin aika "topakka". Vielä pitäisi kaventaa ja lyhentää jakkua sekä ommella uudet napit, mutta eiköhän se siitä. Tässä takaa neuloin kurottuna:

(Huokaus)

Välillä on vaan sellasia päiviä, että tuntuu, ku aika vierisi ohi. On kevät, odotat lomaa ja aurinko lämmittää ihanasti iltapäivällä kasvoja. Ja seuraavana hetkenä onkin elokuu, sataa, illalla on hämärää. Siinä välissä ei tunnu tapahtuneen mitään. Kahdesta kuukaudesta jää päähän talteen vain muutama hyvä hetki. Se tuntuu jotenkin epäreilulta.

Oikeestaan mun pitäisi kirjoittaa raportti kesän jutuista, jotta saisin niistä ansaitsemani opintopisteet koulussa, mutta oikeestaan se ei tällä hetkellä voisi vähempää kiinnostaa. Viime viikot on olleet jostain syystä sellaisia, että toisina hetkinä kaikki on tuntunut menevän ihan täydellisesti nappiin ja toisina tuntuu vaan kuin pää räjähtäisi. Nyt on menossa jälkimmäinen "hetki", joten ei yritetä liikoja.

Sain vihdoin maalattua pienen luukkuni seinät, mutta hei, ota nyt sitten kuva maalatusta seinästä. Ne näyttää, ylläri ylläri, maalatuilta seiniltä. Ja tein magneettimaalilla magneettitaulun maalipinnan alle keittiön ovensuuhun, mutta hei, se on siellä maalipinnan alla. Eikä mulla oo magneetteja. Ota nyt sit siitäkin kuva... Se näyttää maalatulta seinältä.

No, kunhan tuo päätyseinä saa joskus viime silauksensa... Siitä voi sit ottaa kuvan. Korostan sanaa "sit".

Sain Tallinnan tuliaisiksi tosi kivan rannerenkaan.


Se pääsi kaveriksi tälle toiselle, äidin korulaatikosta löytyneelle renksulle ja sittenpi sain vielä näihin kivasti mätsäävän rannekellon (jollasta mulla ei oo ollu ihan tosi tosi pitkään aikaan... no, ainakaan sen jälkeen, kun mun prinsessarannekelloni hajosi), mutta rannekellosta ei ole kuvamateriaalia. Sanotaan, että se on poikkeuksellisen tavallisen näköinen.


Eipä tässä sitten. Lähden illan hämärään koiran kusetukseen. Tosi jees.

Kuuma kesä, remontti ja viileä auto.

Puuh... kuka olisi arvannut, että kesällä tulee kuuma? Sormea liikuttamalla saa jo hyvän hien päälle. Puhumattakaan ruuanlaitosta tai istumisesta pehmeällä nojatuolilla. Ja se aiheuttaa ikuisen, jokaiseen vuodenaikaan liittyvän oman pukeutumisongelmansa. Kiitos luoja, että olet keksinyt varvassandaalit, hihattomat topit, bikinit ja microshortsit. Ja kiitos luoja, että saan pukeutua niihin ilman, että saan kivitystuomion.

Mutta huipuinta kesässä on ehdottomasti ilmastoitu auto. Luojalle kiitos siitäkin. Mulla oli auto lainassa Kuopiossa pari viikkoa ja otin todella siitä kaiken irti (mm. kadottamalla antennin, hankkimalla parkkisakot ja eksymällä kolmeen kertaan matkalla Kodin Terraan, joka todella on moottoritien varrella...) Nyt alkoi siis asunnon pienimuotoinen kunnonkohotus maalaustelan avulla.

Ja kaikki on vielä niin totaalisen äärettömän kesken... Mutta yritys on kovaa (ja hikistä), uskokaa pois. Ja kiitokset Piialle avusta. :) Hommaa ei yhtään helpota se, että ohuesti maalatun betonin päällä on kaksi kerrosta tapettia, joista alemman päälle joku "oman elämänsä suurtakin suurempi remonttireiska" on äärettömän fiksuna ihmisenä laittanut pakkelilänttejä reikien kohdalle... eikä se irtoa niin millään. Puhumattakaan siitä ystävällisestä henkilöstä, joka on onnistunut pilaamaan lattialistojen ruuvit. En olisikaan halunnut irroittaa niitä.

Tässä näkyvät tapettikerrokset, betoniseinä niiden alla ja pakkeliläntti kuvan ylälaidassa.


Tämän remontin aikana olen päässyt myös tekemään lähempää tuttavuutta frankensteinin aikaisen sulakerasiani kanssa. Se on pelottavan näköinen kapistus.

Ja varustettu tekstillä:


Ja koska koko asuntoni on kahden 15V:n sulakkeen varassa (ja liesi kolmannessa) tarkoittaa sähköjen sammuttaminen myös jääkaapin sammuttamista, mikä ei ole hyvä idea näin KESÄLLÄ. Ja irrottaessani pistorasioita maalattavilta seiniltä onnistuin polttamaan "sulakkeeni" ja eikun kipin kapin Anttilaan. (Onneksi en tehnyt tätä illalla, kun kaupat olivat kiinni...)

Enkä myönnä olevani nettiaddikti, mutta radiottomassa asunnossa on kovin hiljaista ilman nettiyhteyttä ja nettiradiota. Joten hätä keinot keksii:


Suurimman osan ajasta meno todella näytti tältä:



Ja jos ei näyttänyt, niin ainakin tuntui... Lopputuloksista saattaa joskus tulla kuvamateriaalia. Meidän suvussa ei ole tapana kiirehtiä tällaisten asioiden kanssa.

TASKUKELLO!

Mä rakastan pukuhistorian kirjoja. Tai oikeastaan kaikkia isoja ja paksuja kirjoja, joissa on paljon kauniita kuvia (mukaan lukien lasten kuvakirjat). Se ei oikeastaan ole kauhean hyvä asia siinä vaiheessa, kun ainoa ajatus niitä selaillessa on, kuinka makeita asioita ihmisillä on päällä ja kuinka makeata olisi jos itellä olisi sitä ja tätä ja tota.

Kun siis fakta on se, että nykyajan pukeutuminen on visuaalisesti tosi tylsää. Vaikka oikeasti (lähes) mikään ei rajoita sitä, kuinka me voidaan pukeutua. Miksei sillä mahdollisuudella voisi siis leikkiä? Tein tässä keväällä semmoisen hyvin lyhyen aikajanarepäisyn naisten uimapuvuista ja vielä 1900-luvun alussa naisia on pidätetty, kun niitten uikkareissa on olleet liian lyhyet lahkeet. Ja siis niissä on kumminkin ollut lahkeet! Viikonloppuna näin tuolla torilla semmosen muijan, jonka persvako näky hameen helman alta... sitä ei pidätetty. (vaikka ois ehkä pitäny!)
Mutta pointti on se, että mun mielestäni olisi kivaa leikitellä vieläkin nykyistäkin enemmän vaatteilla. Poimia kaikkia kivoja yksityiskohtia vanhoista kirjoista ja yrittää yhdistellä niitä jotenkin silleen... katu-uskottavasti? Pukeutua joka päivä yllättävästi.

No, pahin kirja mihin törmäsin oli Fashion, Costume and Culture, koulun kirjastosta tietenkin. Se ei ole mikään upouusi visuaalinen spektaakkeli vaan oikeastaan eräänlainen kokoomateos, jossa esitellään lyhyesti erinäisiä vaatekappaleita, asusteita, tyylejä ja kenkiä historian varrelta. Ja siis niin makeita juttuja!

Kuten taskukello.
Seuraava on ongelma onkin sitten mihin hittoon tämän saa muka ujutettua mukaan? Pitää ehkä koittaa etsiä jostain pitkä paksu ketju, että saisi sen vaikka kaulaan. Luin myös, että naiset on jossain vaiheessa pitäneet taskukelloja nauhasta vyötäröllä... hmm...

Vähän on joo kulunut, mutta mun mielestä se pukee sitä?

Tässä on vielä sellainen lyhyt ketju, jonka saisi kiinni sinne liivin napinläpeen. Harmi, ettei mun liivissäni ole kuin leikkitaskut.

GO EUROKANGAS!

En voi itselleni mitään, mut mun on pakko hehkuttaa tätä kassia! Kuka olisi uskonut, että Eurokangas pystyy tähän? Not me.

Nyt odotellaan sitten enää niitä tämän vuosikymmenen kankaita... Ja että tämä ihme saapuu Kalakukkokaupunkiin...

Mökkeilyä ja vanhoja asioita

Mökki... Musta on hirveän hauskaa, että jokaisella ihmisellä on omanlainen käsityksensä mökistä. Mä oon käyny esimerkiksi sellasella mökillä, jonka tapetit oli niin kalliit, ettei seiniin saanu koskee ja sellasella, joka oli niin keskellä metsää, että ainoo paikka, missä ei ollut hyttysiä, oli matalalla viistävän katon päällä.

Meijän mökkiä vois kuvailla sellaiseksi uuden ja vanhan tavaran muodostamaksi valtamereksi, jota ympäröi äärimmäisen epäsovinnaisesti rehottava piha. Täällä mikään ei näytä harkitulta. Kukaan ei miettinyt, että kun ostettiin uutta jääkaappia, voisi olla kiva että se on samankokoinen kuin vanha pakastin sen alapuolella... tai että ruskea, kultaisin kukkasin koristeltu vahaliina, ei välttämättä oo perfect match puisten hirsiseinien kanssa... mutta mitä väliä.


Oikeastaan mä tykkään ihan hirveästi tästä aikakausien sekamelskasta. Makuuhuoneessa on esimerkiksi Saloran ikivanha pieni kuvaputkitelkkari vanhan ja sairaan hienon lasiovisen kaapin päällä. Ja siellä kaapissa on kaikkea Arabian vanhoista lautasista äärettömän rumiin kasarituikkukuppeihin ja ihmeelliseen puuhuiluun, jonka alkuperästä kellään ei ole minkäänlaista käsitystä.


Keittiössä ehdoton suosikkini on ikivanha pieni kaasuhella. Sen mittasuhteet tekevät siitä kauhean sympaattisen, vähän samalla tavalla kun kattoo vanhoja puhelimia ja kelaa kuinka hiton pienet näytöt niissä oli.


Tämä kannu on samasta syystä jotenkin hieno. Mitat muun muassa mannaryyneille ja kaurahiutaleille...


Joo.. ja täällä ei oikeasti mitään kohdella suurena antiikkisena ihmeenä. Varmaan, koska kaikki vanha tavara on ollut täällä aina. Asenne on jotain sinne suuntaan että: "Kuule ennen maailman aikaan kellään ei ollut muuta kun Arabiaa". Joten vanha mansikkasokerikko on edelleen arkipäiväisessä käytössä...


Eikä täällä oikeasti millään ole mitään oikeaa antiikkista arvoa. Mutta oikeasti vanhat esineet on kaikkine kulumineen mielenkiintoisen näköisiä, etenkin yhdistettynä täysin toisen aikakauden turhuuksiin. Ja täältä jos mistä niitä löytää...

Yksi huippuja "juttuja" on tämä vanhassa mökissä oleva seinämaalaus. Nykysin mökki on varasto/työtilana, joten maisemamaalaus siellä on hieman hullunkurinen. Seinään on maalattu kuva meidän rannasta silloin "sotien jälkeen". Diggaan myös himona tuosta hyllystä sen edessä.


Ranta 70 vuotta "sotien jälkeen":


Työkalupenkki on sekin jostakin hieman kauempaa ajasta...


"Työkalulaatikoita". Mahtavan värisiä.


Vanhan mökin vintillä on hylly täynnä vanhoja lehtiä.


Keittiössä on tällainen kaapisto. Sointuu "täydellisesti" 90-luvun kiinteiden keittikaapistojen ja tiskipöydän kanssa... Vihreiden lasi-ikkunoiden kuvio on just maGee...



Mutta sellaista. Voi kun tulisi aurinkoisia päiviä, että sais kuvattua esimerkiksi tota viimeisen päälle hoidettua pihaa ja rakennuksia... ;) Puhuttiin juuri, että jos meijän sauna ei oo Lahden vanhin nii ainakin vinoin..

Ystäväni vetoketju, neppari ja hakaneula

Ommellessani tänään elämäni noin seitsemännettäsadatta vetoketjua löröpörö-kankaaseen, kelasin jälleen kerran, kuinka perseestä vetoketjut ovat. Ja miksei kukaan keksi itse itsensä ompelevaa vetskaria. Oikeasti, ne näyttävät viattomilta ompelet-tosta-noin-vaan -tuotteilta, mutta yhtäkkiä aikaa on kulunut tunti (josta puolet purkamiseen ja neljäsosa kiroiluun), etkä ole aivan totaalisen tyytyväinen lopputulokseen.

Mutta ihan oikeasti, kelatkaa kuinka vaikeaa vaatteiden pukeminen oli ennen vetoketjua. Tai nepparia. Tai edes kaiken pelastavaa hakaneulaa! Oli vain nappi... ja nyöri.. ja hakanen... Kyllä lapset, tänään aion kertoa teille liian vähän arvostetuista ystävistämme, jotka pitävät vaatteemme kiinni.

Ystävämme Vetoketju

A.K.A: Zip, Zipper, Vetskari, Vetska.

Syntyperä: Ompelukoneen keksijä Elias Howe patentoi 1851 Vetoketjun esi-isän nimeltä "Automaattinen jatkuva vaatteen sulkija". Herra kuitenkin keskittyi ompelumasiinoiden myyntiin eikä "Automaattisesta jatkuvasta vaatteen sulkijasta" tullut hittiä. Mutta onneksi on ruotsalaiset. Nimittäin amerikan ruotsalainen Gideon Sundbäck kehitti lopulta vuonna 1913 nykyaikaisen vetoketjun.

Levinneisyys: Kaikkialla. Tarttuvatauti.

Arvio käyttöliittymästä: Yksinkertainen käyttää, (helvetillisen)vaivalloinen kiinnittää.

Alalajit: Piilovetoketju (ei, sitä ei saa ikinä totaalisen piiloon), takkiketju (tunnistaa aukeavasta alapäästä), housuketju (kyllä, housuissa)

Soveltuu myös:

Kukkasten ja korujen askarteluun.

Itsensä kietomiseen

Muut huomiot: Tosi tympeä nimi. Ei sillä mitään vedetä! Sopii kuitenkin luonteeltaan hyvin iänikuiseen suomalaiseen käytännöllisyysaatteeseen.

Ystävämme Neppari

A.K.A: No... Neppari?

Syntyperä: Saksalainen keksijä Heribert Bauer patentoi 1885 uudenlaisen nopean miesten housujen napin. Myöhemmin yleistyi länkkäripaidoissa.

Levinneisyys: Muodostaa symbioosin mielellään lastenvaatteiden kanssa. Viihtyy myös mm. teatterivermeissä, mutta kilpailee reviiristä pahamaineisen Tarranauhan kanssa. Tarkkasilmäiset saattavat havaita pienimpiä yksilöitä myös aikuistenvaatteissa.

Arvio käyttöliittymästä: Toimiva. Saattaa huonosti ommeltuna tippua. Mahdollista ommella myös väärinpäin, jolloin aiheuttaa suurta vitutusta. Vasaralla kiinnitettävästä ei niin vain pääse eroon.

Alalajit: Paljon ulkomuodoltaan eroavia yksilöitä.


Soveltuu myös: Ei niin mihinkään.

Muut huomiot: Sympaattinen kaveri.

Ystävämme Hakaneula

A.K.A: Hakis? Hakari? Hakkis? Tälle on pakko kehittää lempinimi...

Syntyperä: Havaintoja jo mykeneläisten aikana 1500 eaa. Amerikkalainen keksijä Walter Hunt uudelleenkeksi sen 1849 ja myi patentin pois veloissaan 400 dollarilla. Myöhemmin sillä tahkottiin miljoonia. Too bad Walter!

Levinneisyys: Vaikeaa arvioida, sillä viihtyy piilossa. Suurin osa yksilöistä katoaa omille teilleen, ellei pistettynä johonkin.

Arvio käyttöliittymästä: Maailman kätevin tapa yhdistää kaksi kangasta toisiinsa. Mitä ihmiset ovat tehneet ennen tätä!?!

Alalajit: Askartelux Paskartelux eri muodoissaan (kuvattuna alla)
Soveltuu myös:

Kirsten Stewartin mekon koristeluun.

Pienempi muotoiseen koristautumiseen.

Muut huomiot: Positiivinen street/punk fiba. Kannatetaan! Sana "hakaneula" on täysin pönttö.

Tiedot: Kaikkien lahteiden äiti, Wikipedia

Kuvat:
http://www.luxist.com/2009/01/05/kate-cusaks-zipper-jewelry/
http://www.telegraph.co.uk/news/newstopics/howaboutthat/4680075/Zipper-dress-that-can-be-worn-100-ways-is-ultimate-in-credit-crunch-chic.html
http://style.mtv.com/2011/06/05/movie-awards-2011-kristen-stewarts-safety-pin-dress/
http://lookbook.nu/look/109784
http://www.goldenbutton.com.cn/en/cp1.htm
http://www.asia.ru/en/ProductInfo/532301.html

Teippirulla

Maalasin teippirullan. Koulussa tietenkin.

Olisin voinut ihan oikeasti maalata jotakin nättiä.

Kesä, kesä, kesä!

Siis uskomatonta... nyt on kesä! En voi taas käsittää, minne olen kadottanut kaksi kuukautta elämästäni, mutta kai sitten tein jotain.. :D Kiire oli ainakin. Ensinnäkin oli muotinäytös H-talolla. Se menee kategoriaan "ei siitä sen enempää". Iloisia malleja, teknisiä ongelmia ja sen sellaista... mutta opettavainen kokemus.


Sen lisäksi oli aikamoinen pino koulujuttuja tulevaisuuden Reinoista liiketoimintasuunnitelmaan... Ne jätettiin kaikki viimeiselle viikolle, tietenkin. Liiketoiminnan tunneille piti myös tehdä kaupallinen analyysi ilmiöstä tai tuotteesta ja sekään nyt ei ihan mennyt oppikirjan mukaan (kuka nyt ihan oikeesti jaksaa tylsii raportteja lukee?!?). Mutta joo, opettaja oli liiketalouden puolelta ja ne on siellä vähän semmosia hikipinkoja noitten palautusaikojen suhteen... Meijän puolella on semmonen asenne, että kunhan aikanaan palautat, että joskus valmistut. ;) Tästä seuraa suuria kulttuurien yhteentörmäyksiä.

Sitten olin myös puvustus-assarina luokkakaverin ja yhden ensimmäisen vuoden opiskelijan kanssa Minna Canthin lukion näytelmässä Reunan yli, joka esitettiin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Puvut suunnitteli lopputyönään Savinoffin Kirsi ja kokonaisuus oli kyllä hieno. :) Puvustus-department (eli me) olisi voinut kyllä hieman harjoitella tuota lavalle menoa ja kumartamista ennen ensi-iltaa, mutta minkäs teet. :D Me siinä vaan törrötettiin. Lisäksi ollaan töräilemässä Tammenrannan kesäteatterilla puvustusta Kulkurin valssi -näytelmään samaisen Kirsin johdolla. Siellä ollaan vuosisadan vaihteen tunnelmissa ja puvuista tulee tajuttoman makeita. :) Niitä tässä sitten kesäkuu värkkäillään.

Mutta joo, aika monta ompeluprojektia on tässä ollut odottelemassa tuota koulun loppumista ja lisää vaan tarttuu mukaan.

Yksi on tämä Hugo Bossin miesten takki, josta ajattelin vääntää itselleni jonkinlaisen vielä määrittelemättömän naisten takin. Aloin sitä jo eilen purkaa ja ei hitto, millaisia toppauksia sisältä löytyy... ja mikä homma on sitten taas saada se kasaan! Olkapäilläkin oli tukea ja toppausta ainakin kolmen jakun edestä... ja jokainen tikattu omalla ompeleellaan... Takki on poistotavaraa kaupunginteatterilta ja selässä on muutama pieni reikä, mutta katsellaan. :D ehkä se korjaa itse itsensä....

Näin Hugo Boss tukee olkasi: tuplatoppaus, irtoliinoja, vanua ja kaksinkertaiset kuulavanut kädentiellä. Unohtamatta asioita, jotka on liimattu yhteen. Siinä sitten purat... (tarkkasilmäiset saattavat myös huomata, etten ole siivonnut kahteen kuukauteen...)

Toinen löytö on Siilinjärven Elävästä kaupasta, huoneesta, josta saa viedä tavaraa ilmaiseksi.
Ajattelin yrittää tuunata siitä katu-uskottavan lisäämällä jotakin niittiä tai vastaavaa.. Saapa nähdä. Tykkään kuitenkin takin kasarimallista ja vaaleasta farkun väristä.

Sitten on nämä:
Myöskin kaupunginteatterilta. Kuvassahan on siis vanhoja sukkahousupakkauksia (ja kahdet vaaleat hanskat, jotka ei mahdu kellekään aikuiselle käteen) ja ajattelin vääntää niistä jonkinmoisen sisustustaulun. Projekti vaatii ehkä lisätilpehööriä.. mutta pakkausten sisällä olevat stay-upit on aika mahtavan näköisiä, koska ne on kudottu ja ommeltu jalan muotoon. Olisi kiva hyödyntää jotenkin. Mutta pitää olla kyllä aika pöljä, että haluaa sukkahousuja kotinsa seinälle.. :DD