Joten kun maanantaina eräs luokkatovereistani erittäin ystävällisesti kysyi, haluisinkö lähteä keskiviikkona mukaan Huddersfieldin yöhön, oli pakko suostua. Niin, ikinä ei ole tietenkään pakko tehdä mitään, mitä ei halua. Mutta kun vaihtoehtona on hakata seuraavat pari kuukautta päätä seinään tässä pienessä huoneessa ja kuunnella Arjensankarin laulua oven läpi... mielummin lähden.
Tässähän ei siis ollut mitään muuta ongelmaa kuin että seuraavana päivänä oli tarkoitus pitää esitelmä. Tarkemmin sanottuna "fashion and costume historical and contemporary context" -kurssin esitelmä. Ja kun et ole enää kahdeksantoista vaan jotain vähän enemmän, se ei ole välttämättä niin helppoa.
Mutta selvisin.
Tämä "fashion and costume historical and contemporary context" -kurssi oli kyllä yksi sieltä jännittävimmästä päästä. Sille ottivat osaa kaikki ensimmäistä vuotta muotia kaupallisella puolella opiskelevat, muotia ja vaatetusta opiskelevat, sekä me puvustusopiskelijat, yhteensä noin parisensataa opiskelijaa. Ja saimme ryhmätehtävän: tuottakaa kirja, joka liikkuu ajassa ja tilassa.
En tiedä, miten joillakin muilla koulutusaloilla hoidetaan hommia, mutta meillä KuMussa kaikki tehtävän annot ovat juuri tällaisia: ensimmäisenä ajattelet, että ok. Ja seuraavaksi, että mitä hittoa. Ja lopulta teet jotain.
Mutta tehtävänanto osoittautui aika paljon haastellisemmaksi näille brittiläisille nuorille, joille on ilmeisimmin varsin pienestä asti kerrottu tarkasti, mikä on tuotos, esimerkiksi essee, millainen sen pitää olla, esimerkiksi käsin kirjoitettu, ja kuinka laaja, esimerkiksi 500 sanaa.
Että tehkääpä kirja.
No, alkukankeudet sikseen. Meillä oli aihe, mutta kukaan ei tehnyt mitään kahdeksaan viikkoon. Me perustimme Facebook-ryhmän, jonka seinälle joku aina vuoronperään kirjoitti jotain, mutta mitään ei tapahtunut.
Ennen pääsiäistä meillä oli tutoriaali, eli pienryhmäohjaus, jota ennen päätimme tavata ja sopia, mitä teemme. Teimme niin ja tulos oli se, että opettajan mielestä, meillä oli pullat todella hyvin uunissa, mikä oli täysin naurettavaa.
Ja sitten tuli pääsiäinen.
Ja sitten oli enää neljä päivää aikaa tehdä kirja.
Kaikki varmasti tietävät, että mitä enemmän ryhmässä on ihmisiä, sitä hitaampaa kaikki on ja sitä vaikeampaa kaikesta on sopia ja aikatauluja sovittaa yhteen. Meitä oli "vain" seitsemän. Mutta olimme jo päässeet yhteisymmärrykseen, että tekisimme päiväkirjan, jonka kirjoittaja olisi Carmen ja hän eläisi läpi 1900-luvun pysyen koko ajan 17-vuotiaana. Olimme jopa jakaneet jo vuosikymmenet ryhmäläisten kesken (kahteen kertaan itseasiassa).
Kun 200 oppilasta jakaa 6-7 hengen rymiin, syntyy aika monta ryhmää. Ja me olimme epäonnisesti ryhmä numero 9, eli esittelimme ensimmäisten joukossa heti pääsiäisloman jälkeisena torstaina. Tarkoitus oli tavata maanantaina niin että jokainen toisi valmiiksi tehdyt päiväkirjan sivut ja sitten kasaisimme kirjan ja tekisimme powerpointin. No, vain 4 ilmestyi paikalle, koska joku oli alkanut perumaan juttua Facebookissa saman päivän aikana. Sitten piti tavata tiistaina... ei. Keskiviikkona... ei. Ja lopulta päädyttiin torstaihin klo 12.15. Esitelmä olisi klo 16.15.
Minä ja yksi luokkatoverini teimme päiväkirjamerkinnät 60- ja 70-luvusta. Tiedättekö kuinka mukavaa on tehdä jotain supertehokkaan ja taiteellista silmää omaavan tunnollisen ihmisen kanssa...? Tunnet itsesi laiskaksi paskaksi.
Lilluttelin valkoisia kopiopapereita mustassa teessä, jotta sain niistä uskottavan kellertäviä, aivan kuin ne olisivat oikeasti 60-luvulta. Omassa osiossani käsittelin Beatlesia, Vietnamin sotaa ja Space Agea. Luokkatoverini oli tietenkin lukenut kaikesta kaiken ja havainnoinut, kuinka muodissa ja arkkitehtuurissa näkyi samanlaisia piirteitä ja millainen vaikutus The Ramonesilla oli ollut nuorisoon ja niin edelleen...
Tässä näitä sivujani:
Olin luvannut ottaa läppärin ja mukaan, jotta saisimme powerppointin tehtyä. Esitelmä oli tarkoitus pitää jossakin kokoustilassa, jossa ei ollut konetta, joten se täytyi olla omasta takaa.
Ainoa ongelma oli, että kaikki ohjelmat koneellani olivat suomeksi. Joten ensimmäiset 20 minuuttia pähkäilin sen kanssa. Yritin vaihtaa järjestelmän kieltä, mutta sain lopulta vain päivämäärän ja kellonajan vaihtumaan muotoon 12:40 ja 19/04/2012. Mikä läppä. Lopulta Power Point onneksi kääntyi englanniksi.
Kirja kasaantui kirjonnan luokasta pöllityllä narulla ja powerpointti noin 10 minuuttia ennen esittelyä. Onnistuin vahingossa reittelemään erään ryhmäläiseni sivuja väärästä reunasta... hupsis.
Mutta lopputuloksesta tuli yllättävän hieno. Siihen sisältyi jopa pieni paperinukke, jolle löytyy eri aikakausien vaatteita harmaasta pussukasta.
Esitelmä olikin sitten jotain... aivan muuta. Koska ryhmiä oli parisenkymmentä, esitys tehtiin videolle. Yleisönä ei siis ollut muuta kuin videokamera. Ja se vasta mikä olikin pelottavaa. Emmekä olleet harjoitelleet lainkaan.
Yritimme virittää tietokonettani ensin yhden kokoushuoneen televisioon. Muuten kiva, mutta kyseisen television johto ei yltänyt seinään. Joten vaihdoimme huonetta.
Kaikki toimi tekniikan puolesta hieman liiankin hyvin viereisessä kokoushuoneessa. Näyttö aukesi heti telkun ruutuun ja olimme valmiita aloittamaan. Opettaja oli hetken paikalla, joten joku kysyi, miten meidän kannatti edetä. Olihan meillä johdantokin, joka jonkun täytyi esitellä. Opettaja sanoi, että muissa ryhmissä kaikki ovat ensin olleet yhdessä kameran edessä ja sen jälkeen jokainen oli vuoronperään esitellyt oman osuutensa eli "vain lukenut kirjaa". Meillä sentään oli powerpoint.
Joten kaikki änkeennyimme kameran eteen. Huone oli niin pieni, että käytännössä seisoimme aivan toisissamme kiinni ja tuijotimme kaukaisuuteen sen aikaa kun yksi luki johdannon kameralle suoraan paperista.
Sitten kaikki kävivät istumaan kameran ruudun ulkopuolelle ja ensimmäinen aloitti. Kamera pyöri kokoajan. Nämä ykköset... ilmeisesti eivät olleet hirveästi esitelmiä pitäneet. Ensimmäinen tyttö oli niin täpinöissä, että unohti koko powerpointin olemassa olon.
Muut yrittivät tietenkin viittoa kohti tietokonetta, mutta hän ei tajunnut. Ihmetteli vain. Mutta toiset saivat sentään puhua omalla äidinkielellään. Minä väänsin englantia kuin mikäkin kehari. Onneksi ryhmäämme oli sattunut myös yksi romanialainen tyttö, joten saatoimme jakaa häpeän. Original -sana oli sinä päivänä erityisen haastava... täytyi yrittää ainakin neljästi. Ootsin... ooshh.. oolts.. Ooor-gi-naaaal. Voi elämä.
Mutta kaikki luisti jotenkin siihen asti, kunnes viimeinen aloitti vuoronsa. Hän ehti puhua parin dian läpi, kunnes näyttöön popsahti vanha tuttu: "Akku on vähissä" -viesti. "Kytke tietokone virtalähteeseen estääksesi avoinna olevien tiedostojen katoamisen".
Tämä tuli tietenkin suomeksi, joten kellään ei ollut käsitystä, mitä se tarkoitti. Kamera jatkoi pyörimistä. Kaivoin piuhan laukustani, ihme että olin muistanut ottaa sen mukaan ja jopa adapterin kanssa. Ryömin koneen luokse mahdollisimman hiljaa ja kytkin pistokkeen seinään.
POPS ja koneen graafiikka muuttui.
Yhtäkkiä televisio ei näyttänytkään samaa kuvaa kuin tietokoneen ruutu vaan pelkää työpöydän taustaa. Vedin power pointin television ruutuun hiirellä ja aloitin esityksen. Ja mihin esitys aukesi? Tietokoneen ruudulle tietenkin. Ja kamera vain pyöri. Nuolinäppäimistö ei toiminut, joten vierittelin muutamat diat hiirellä eteenpäin television puolella, kyykistyneenä koneen viereen tietenkin kunnes esitys oli päättynyt.
Loppuhuipennukseksi kukaan ei osannut kytkeä videokameraa pois päältä, joten viiden minuutin ajan kuuluu vain supinaa ja askeleita.
Lopuksi opettaja asteli sisään ja kysyi iloisena, että no kuinkas meni?
"Well.. not so good."
Opettaja hymyilee iloisena.
"Oh, I bet you did great!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti