Elämä on käynyt aikalailla tylsäksi, kun ei ole mitään sen suurempaa "akuuttia" kouluhommaa tehtävänä. Voisinko tehdä opparin työsuunnitelmaa? Kyllä. Tai kustannuslaskelmaa erääseen toiseen tulevaan projektiin? Kyllä. Mutta onko paljon kivempaa valittaa tylsyyttä? Ehdottomasti.
Säätkin ovat hemmotelleet:
Mikään täällä ei ole niin varmaa kuin se, että aina kastuu. Tänään sateenvarjo suojasi parhaiten pidettäessä vaakatasossa suoraan naaman edessä, mieluiten molemmat kädet kiinni siinä. Olen myös pannut merkille, että siinä missä räntää ei Suomessa lasketa lumeksi, niin täällä sellainen pieni sade on kuin ei olisikaan. Ketään ei kiinnosta, kukaan ei jaksa vaivautua sateenvarjoa avaamaan.
Mutta ei se sade mitään. Aina voi pysytellä sisällä. Tosin sielläkin on vähintään aavistus kosteaa, vaikka ei kylmä olisikaan. Toinen juttu taas on vessa. Siellä ei ole patteria, kuka sellaista muka kaipaisi? Ainoastaan pieni ilmanvaihtolaite, joka puhalta sisään ihanaa raikasta ulkoilmaa suoraan seinän toiselta puolelta. Talvella se ilma on kylmää, kesällä lämmintä ja sateella kosteaa. Voimme siis vetää tästä sen johtopäätöksen, ettei parin neliön kokoinen vessani tule kuivumaan lainkaan koko loppuviikon aikana. Ei se mitään.
Korut ovat löytäneet paikkansa toiselta huoneen kahdesta ilmoitustaulusta:
Viimeisimmältä Manchesterin ostosreissulta mukaan tarttui ihanan kesäinen ranne- sekä kaulakoru:
Ne menivät niin täydellisesti yhteen, että oli pakko ostaa. Ja miten mahtava sininen...
Kävin myös Jack Willsillä ostamassa uudet paksut collegehousut. Niitä on muuten aivan hirvittävän vaikea löytää.
Jack Willsin liike Mansessa on varsin mainio. Se on sisustettu näyttämään oikealta kodilta puulattioineen ja -portaineen. Kaksikerroksinen kapeahko talo on jaettu kaiken lisäksi huoneisiin, vähän samaan tyyliin, kuin vaatekaupat jaetaan osastoihin. Jokaisessa huoneessa on hieman erityylistä tavaraa. Jack Willsin kotisivuilta voi käydä kuikuilemassa "fabulously British" vaatteita. Nahkalaukut ovat ainakin mahtavia:
Jack Willsin Manchesterin liike:
Topshop on myös yksi suosikkeja. Vaatteet ovat suurimmalta osin värikkäitä ja rohkeita. (Mutta brittiläiset nuoret tuppaavaat pukeutumaan auringon laskettua vähän liiankin rohkeasti, oli se varsi sitten millainen tahansa...) Yleensä Topshopin vaatteet ovat aavistus H&M:ää kalliimpia, mutta se näkyy materiaaleissa ja niiden pesunkestävyydessä.
Urban Outfitters on Suomitoverin suosikkeja. Mansessa UO:lla on iso kolmikerroksinen liike, jossa myydään kaikkea retroista filmikameroista kuningatar Elisabethia esittäviin jäätelökauhoihin ja Vivienne Westwood Red Label -vaatteisiin.
Ketjulla on myös ovela Vintage UO Renewal -linja, jolla valmistetaan retroja uusia vaatteita vanhoilla 80- ja 90-lukujen kaavoilla.
River Island on myös yksi suosikkeja. Tosin uskoni kyseiseen liikkeeseen on tällä hetkellä hieman koetuksella, sillä 8 puntaa maksanut ohut puuvillatoppi kiertyi pesussa lähes itsensä ympäri ja kävin sen viemässä takaisin. Niin kuin 8 puntaa!
River Islandin vaatteet ovat aikalailla samantyylisiä kuin Topshopin, mutta ripauksen huokeampia (ja huonompilaatuisia!) Mutta mitä jumpsuitteja! Pitää ehkä hankkia vartalo kesäksi.
Kuvat:
http://www.topshop.com/webapp/wcs/stores/servlet/CatalogNavigationSearchResultCmd?catalogId=33057&storeId=12556&langId=-1&viewAllFlag=false&sort_field=Relevance&categoryId=208491&beginIndex=1&pageSize=20&interstitial=true
http://www.localdatasearch.com/manchester/city_centre/clothes_-_mixed/jack_wills-12532662
http://www.urbanoutfitters.co.uk/page/home/
http://www.riverisland.com/Online/women/get-the-look
On pakko kertoa, että sorruin ostamaan River Islandista täysin naurettavan lyhyen jumpsuitin.
Se tietenkin näyttää aivan yhtä hyvältä minun kuin tämän mallinkin päällä. Mutta mikä ihana 20-30-luvun resort-fiilinki siinä on..! Nyt enää kesää odotellessa...
Olipas taas varsinainen loppuviikko. Se oikeastaan alkoi jo keskiviikosta. Tarkemmin sanottuna keskiviikko illasta. Vuosina 1993 ja 1994 syntyneillä luokkatovereillani on tapana käydä keskiviikkoisin ulkona. Minua oli jo kertaalleen kysytty mukaan, mutta en sillä kertaa pystynyt liukenemaan ja kyllä kaikki tietävät miten se menee... jos ei toisella kerralla lähde messiin, kukaan ei tule enää kysymään.
Joten kun maanantaina eräs luokkatovereistani erittäin ystävällisesti kysyi, haluisinkö lähteä keskiviikkona mukaan Huddersfieldin yöhön, oli pakko suostua. Niin, ikinä ei ole tietenkään pakko tehdä mitään, mitä ei halua. Mutta kun vaihtoehtona on hakata seuraavat pari kuukautta päätä seinään tässä pienessä huoneessa ja kuunnella Arjensankarin laulua oven läpi... mielummin lähden.
Tässähän ei siis ollut mitään muuta ongelmaa kuin että seuraavana päivänä oli tarkoitus pitää esitelmä. Tarkemmin sanottuna "fashion and costume historical and contemporary context" -kurssin esitelmä. Ja kun et ole enää kahdeksantoista vaan jotain vähän enemmän, se ei ole välttämättä niin helppoa.
Mutta selvisin.
Tämä "fashion and costume historical and contemporary context" -kurssi oli kyllä yksi sieltä jännittävimmästä päästä. Sille ottivat osaa kaikki ensimmäistä vuotta muotia kaupallisella puolella opiskelevat, muotia ja vaatetusta opiskelevat, sekä me puvustusopiskelijat, yhteensä noin parisensataa opiskelijaa. Ja saimme ryhmätehtävän: tuottakaa kirja, joka liikkuu ajassa ja tilassa.
En tiedä, miten joillakin muilla koulutusaloilla hoidetaan hommia, mutta meillä KuMussa kaikki tehtävän annot ovat juuri tällaisia: ensimmäisenä ajattelet, että ok. Ja seuraavaksi, että mitä hittoa. Ja lopulta teet jotain.
Mutta tehtävänanto osoittautui aika paljon haastellisemmaksi näille brittiläisille nuorille, joille on ilmeisimmin varsin pienestä asti kerrottu tarkasti, mikä on tuotos, esimerkiksi essee, millainen sen pitää olla, esimerkiksi käsin kirjoitettu, ja kuinka laaja, esimerkiksi 500 sanaa.
Että tehkääpä kirja.
No, alkukankeudet sikseen. Meillä oli aihe, mutta kukaan ei tehnyt mitään kahdeksaan viikkoon. Me perustimme Facebook-ryhmän, jonka seinälle joku aina vuoronperään kirjoitti jotain, mutta mitään ei tapahtunut.
Ennen pääsiäistä meillä oli tutoriaali, eli pienryhmäohjaus, jota ennen päätimme tavata ja sopia, mitä teemme. Teimme niin ja tulos oli se, että opettajan mielestä, meillä oli pullat todella hyvin uunissa, mikä oli täysin naurettavaa.
Ja sitten tuli pääsiäinen.
Ja sitten oli enää neljä päivää aikaa tehdä kirja.
Kaikki varmasti tietävät, että mitä enemmän ryhmässä on ihmisiä, sitä hitaampaa kaikki on ja sitä vaikeampaa kaikesta on sopia ja aikatauluja sovittaa yhteen. Meitä oli "vain" seitsemän. Mutta olimme jo päässeet yhteisymmärrykseen, että tekisimme päiväkirjan, jonka kirjoittaja olisi Carmen ja hän eläisi läpi 1900-luvun pysyen koko ajan 17-vuotiaana. Olimme jopa jakaneet jo vuosikymmenet ryhmäläisten kesken (kahteen kertaan itseasiassa).
Kun 200 oppilasta jakaa 6-7 hengen rymiin, syntyy aika monta ryhmää. Ja me olimme epäonnisesti ryhmä numero 9, eli esittelimme ensimmäisten joukossa heti pääsiäisloman jälkeisena torstaina. Tarkoitus oli tavata maanantaina niin että jokainen toisi valmiiksi tehdyt päiväkirjan sivut ja sitten kasaisimme kirjan ja tekisimme powerpointin. No, vain 4 ilmestyi paikalle, koska joku oli alkanut perumaan juttua Facebookissa saman päivän aikana. Sitten piti tavata tiistaina... ei. Keskiviikkona... ei. Ja lopulta päädyttiin torstaihin klo 12.15. Esitelmä olisi klo 16.15.
Minä ja yksi luokkatoverini teimme päiväkirjamerkinnät 60- ja 70-luvusta. Tiedättekö kuinka mukavaa on tehdä jotain supertehokkaan ja taiteellista silmää omaavan tunnollisen ihmisen kanssa...? Tunnet itsesi laiskaksi paskaksi.
Lilluttelin valkoisia kopiopapereita mustassa teessä, jotta sain niistä uskottavan kellertäviä, aivan kuin ne olisivat oikeasti 60-luvulta. Omassa osiossani käsittelin Beatlesia, Vietnamin sotaa ja Space Agea. Luokkatoverini oli tietenkin lukenut kaikesta kaiken ja havainnoinut, kuinka muodissa ja arkkitehtuurissa näkyi samanlaisia piirteitä ja millainen vaikutus The Ramonesilla oli ollut nuorisoon ja niin edelleen...
Tässä näitä sivujani:
Torstaita edeltävänä keskiviikkona oltiin sitten ulkona oikein teinityyliin. Pukukoodin olisi voinut tiivistää kahteen sanaan: tiukkaa ja pientä, varresta riippumatta. Tunsin siis itseni jotakuinkin vanhaksi nunnaksi. Mutta selvisin seuraavana päivänä koululle ja olin jopa yllättynyt, kuinka "pirteä" olin.
Olin luvannut ottaa läppärin ja mukaan, jotta saisimme powerppointin tehtyä. Esitelmä oli tarkoitus pitää jossakin kokoustilassa, jossa ei ollut konetta, joten se täytyi olla omasta takaa.
Ainoa ongelma oli, että kaikki ohjelmat koneellani olivat suomeksi. Joten ensimmäiset 20 minuuttia pähkäilin sen kanssa. Yritin vaihtaa järjestelmän kieltä, mutta sain lopulta vain päivämäärän ja kellonajan vaihtumaan muotoon 12:40 ja 19/04/2012. Mikä läppä. Lopulta Power Point onneksi kääntyi englanniksi.
Kirja kasaantui kirjonnan luokasta pöllityllä narulla ja powerpointti noin 10 minuuttia ennen esittelyä. Onnistuin vahingossa reittelemään erään ryhmäläiseni sivuja väärästä reunasta... hupsis.
Mutta lopputuloksesta tuli yllättävän hieno. Siihen sisältyi jopa pieni paperinukke, jolle löytyy eri aikakausien vaatteita harmaasta pussukasta.
Esitelmä olikin sitten jotain... aivan muuta. Koska ryhmiä oli parisenkymmentä, esitys tehtiin videolle. Yleisönä ei siis ollut muuta kuin videokamera. Ja se vasta mikä olikin pelottavaa. Emmekä olleet harjoitelleet lainkaan.
Yritimme virittää tietokonettani ensin yhden kokoushuoneen televisioon. Muuten kiva, mutta kyseisen television johto ei yltänyt seinään. Joten vaihdoimme huonetta.
Kaikki toimi tekniikan puolesta hieman liiankin hyvin viereisessä kokoushuoneessa. Näyttö aukesi heti telkun ruutuun ja olimme valmiita aloittamaan. Opettaja oli hetken paikalla, joten joku kysyi, miten meidän kannatti edetä. Olihan meillä johdantokin, joka jonkun täytyi esitellä. Opettaja sanoi, että muissa ryhmissä kaikki ovat ensin olleet yhdessä kameran edessä ja sen jälkeen jokainen oli vuoronperään esitellyt oman osuutensa eli "vain lukenut kirjaa". Meillä sentään oli powerpoint.
Joten kaikki änkeennyimme kameran eteen. Huone oli niin pieni, että käytännössä seisoimme aivan toisissamme kiinni ja tuijotimme kaukaisuuteen sen aikaa kun yksi luki johdannon kameralle suoraan paperista.
Sitten kaikki kävivät istumaan kameran ruudun ulkopuolelle ja ensimmäinen aloitti. Kamera pyöri kokoajan. Nämä ykköset... ilmeisesti eivät olleet hirveästi esitelmiä pitäneet. Ensimmäinen tyttö oli niin täpinöissä, että unohti koko powerpointin olemassa olon.
Muut yrittivät tietenkin viittoa kohti tietokonetta, mutta hän ei tajunnut. Ihmetteli vain. Mutta toiset saivat sentään puhua omalla äidinkielellään. Minä väänsin englantia kuin mikäkin kehari. Onneksi ryhmäämme oli sattunut myös yksi romanialainen tyttö, joten saatoimme jakaa häpeän. Original -sana oli sinä päivänä erityisen haastava... täytyi yrittää ainakin neljästi. Ootsin... ooshh.. oolts.. Ooor-gi-naaaal. Voi elämä.
Mutta kaikki luisti jotenkin siihen asti, kunnes viimeinen aloitti vuoronsa. Hän ehti puhua parin dian läpi, kunnes näyttöön popsahti vanha tuttu: "Akku on vähissä" -viesti. "Kytke tietokone virtalähteeseen estääksesi avoinna olevien tiedostojen katoamisen".
Tämä tuli tietenkin suomeksi, joten kellään ei ollut käsitystä, mitä se tarkoitti. Kamera jatkoi pyörimistä. Kaivoin piuhan laukustani, ihme että olin muistanut ottaa sen mukaan ja jopa adapterin kanssa. Ryömin koneen luokse mahdollisimman hiljaa ja kytkin pistokkeen seinään.
POPS ja koneen graafiikka muuttui.
Yhtäkkiä televisio ei näyttänytkään samaa kuvaa kuin tietokoneen ruutu vaan pelkää työpöydän taustaa. Vedin power pointin television ruutuun hiirellä ja aloitin esityksen. Ja mihin esitys aukesi? Tietokoneen ruudulle tietenkin. Ja kamera vain pyöri. Nuolinäppäimistö ei toiminut, joten vierittelin muutamat diat hiirellä eteenpäin television puolella, kyykistyneenä koneen viereen tietenkin kunnes esitys oli päättynyt.
Loppuhuipennukseksi kukaan ei osannut kytkeä videokameraa pois päältä, joten viiden minuutin ajan kuuluu vain supinaa ja askeleita.
Lopuksi opettaja asteli sisään ja kysyi iloisena, että no kuinkas meni?
"Well.. not so good."
Opettaja hymyilee iloisena.
"Oh, I bet you did great!"
Tänään sitten palattiin kouluun ja voi että... ei kyllä olisi huvittanut niin millään.
Maanantain ompelutunneilla tehdään nyt kahden viikon ajan töitä kolmen hengen ryhmissä. Me nostimme hatusta aiheen "shokki" ja asuste tai muu puettava asia pitäisi sitten töräyttää talon tarjoamista jätemateriaaleista.
Projekti alkoi jo oikeastaan ennen pääsiäistä, mutta ne neljä tuntia yhdeltä maanantai-iltapäivältä menivät kyllä lähes kumulaiseen tyyliin hukkaan. No, kyllä sitä tänäänkin jossain välissä havahduttiin, että ryhmän jokaisella jäsenellä oli vähän erilainen näkökulma siihen, mitä olimme tekemässä.
"Siis mä ajattelin, että tää niinkun roikkuis tänne alaspäin?"
"Ai, mitä? Eiks se ookaan toi helman reuna?"
"Siis hä? Mitä sä oikeen tarkoitat?"
"Niinkun näin, että se roikkuu tästä vanteesta tonne alas?"
"Ai? Kun mä luulin, että se tulis tonne ylöspäin?"
Me todella väännettiin eräänlaista shokeeraava hametta, johon tarvitsi vanteen. Ja mikä olikaan parempi idea kuin pöydällä lojunut hula-hula-vanne. Ja kun pyöreä vanne on vähän booring niin siihen piti saada särmää. Kuumailmapyssyllä.
No, sitä me sitten sulateltiin kankaanpainon luokassa. Siitä tuli kieltämättä vähän kuin purukumia, kun tarpeeksi kauan kuumenteli. Värjäystilan opettajakin tuli siihen vähän ihmettelemään, että mitä ihmettä te teette. Joo, sulatellaan "hula-hooppia".
Kyllä me sitten jotain saatiin aikaiseksikin, heti kun päästiin sopuun tuliko se valtava kangasriekale vanteesta ylös- vai alaspäin. Mutta sitten luovutettiin. Onhan meillä vielä ensiviikolla neljä tuntia aikaa.
Mitäköhän tästäkin tulee. Onneksi ei ole kuvia. Nauraisitte.
Tänään saatiin myös osa jakson arvosteluista.
Ne olivat tällaisia virallisen näköisiä taulukoita. Well done Suvi. Tuosta löytyy myös hyvin varteen otettavia fraaseja, joilla voi päteä tulevassa elämässä. Kuten esimerkiksi tuo "The split busk would benefit having the stitch-line tighter to the edge of the metal" (voisin hyvin kuvittella tämän lauseen kumun englannin opiskelu monisteissa). Tai termi "pencil lines are crisp". Kylläpä nuo lyijykynäviivasi ovat kirpakoita!
Täydet pisteet ovat tietenkin 100 %. Tosin jo 80 %:lla pääsee arvosanaan A+, joten mitä kukaan tekee sillä ylimääräisellä 20 %:lla? Pohjoismainen loogisuuteen pyrkivä ihminen, joka on koko elämänsä täyttänyt itsearviointeja asteikolla Kehitettävää-Hyvä-Erittäin hyvä ei oikein ymmärrä. Sitä paitsi, kukaan ei voi ikinä saada 100 pojoa, se vain on mahdottomuus. Käy sääliksi tämän maan perfektionisteja.
Mutta 65 % ja B!!! Jee.
Suunnittelun ja piirrustuksen kurssista sain jopa B+:n. WOU. Vaikkakin taustatutkimus olisi voinut olla syvällisempää, yksityiskohdista enemmän suurennoksia, laajempi tutkimus tai väripaletti olisi voinut auttaa tutkimaan miesten silhuetteja ja roolihahmojen profiilit olisivat voineet olla ranskalaisina viivoina. Voi ei.
Nyt sitten jännitetään vielä kankaanpainon ja kirjonnan numeroita.
Suomitoveri jo totesi tänään kahvilla, että kolmen viikon pituinen loma tähän väliin on aika petollinen. Ei kyllä niin millään huvittaisi ryhtyä takaisin työntouhuun. Maanantaina jatkuu ompelun ryhmätyö ja keskiviikkona pitäisi esitellä pukeutumisen konteksti -kurssin ryhmätyönä tuotettu kirja (joka on toistaiseksi vielä siellä maailman immateriaalisella puolella kaikilta osin...)
Lomalle lähdettäessä reilut 2 viikkoa takaperin oli varsin mukavan keväinen sää.
Matka alkoi Pöpilän dösäriltä bussilla kohti Huddersfieldin juna-asemaa ja sieltä junalla suoraan Manchesterin lentokentälle.
Ja sieltä KLM:n siivin Helsinki-Vantaalle Amsterdamin kautta.
Mukaan lähti mm. tuliaisia eräälle kolmivuotiaalle prinsessalle...
Ja on se niin uskomatonta, että vaikka itse saa tehdä lähtöselvityksensä ja valita jopa paikkansa, niin aina sitä joutuu istumaan siiven päälle. Olipa tämäkin aika hauska sattuma:
Ja se, että näkee oman laukkunsa hinautumassa koneeseen.
Mutta KLM:n kyydissä oli kyllä mukava mennä. Ensinnäkin se oli halvin vaihtoehto, juomat lennoilla ilmaisia ja kaupanpäällisinä sai kuunnella hullunkurisen kuuloista hollanninkieltä. Menomatkan viihdykeestä vastasivat Phuketista palaavat pöhöttyneet suomalaiset sekä yksi maukuva kissa. Paluumatkan lento Amsterdamista Manchesteriin taas oli jostain syystä pakattu isolla joukolla kiinalaisia. Pohdin myös miksi joku lähettää kroatialaisen näköisen mummon pyörätuolissa yksin kohti Manchesteria, mutta... kuka tietää. Lentomatkailu avartaa.
Kotona yksi karvakuono jo odotteli.
Helsingissä tehtiin mm. susheja. Hyvältä maistui, vaikka itse sanonkin... :)
Kauniita auringonlaskuja nähtiin taas Lohjalla.
Kuopiossa tuli myös pyörähdettyä, mutta niin vauhdilla meni, ettei kuvan kuvaa ole todisteeksi. Oli kyllä kaiken kaikkiaan hieman outoa palata hetkeksi Suomeen ja olla nyt taas täällä.
Ehkä tämä tästä.
