Setiä ja tätejä

Viime viikolla ryhdyin tekemään uusiksi opparini esityskuvia liittyen puvustukseen, jonka tein viime talvena. 

Tulin tuossa hetki sitten siihen tulokseen, että eihän sitä ihmisten piirtämistäkään tarvinnut harjoitella kuin se viitisen vuotta, että tädit ja sedät sai näyttämään tädeiltä ja sediltä epämääräisten ilmassa leijuvien pahvinukkejen sijasta. (Sedissä tosin riittää yhä haastetta, sillä tuppaavat näyttämään aina aavistus tädeiltä...)

Yhä edelleen kasvot, sormet ja jalkaterät ovat aivan ######stä piirtää. Muotipiirroksissa niillä ei ole niin väliä, mutta puvustuksessahan ihanne olisi, että kuva esittäisi mahdollisimman hyvin hahmoa koon, iän, kasvojen ja aivan kaiken muunkin puolesta. Hirmuisen aikaa vievää hommaa... eikä siltikään tule täydellistä.

Värien puolesta guassit ovat mun mielestäni tähän hommaan ihan hyvät (eikä ole varmaan mitään tekemistä sen kanssa, että olivat pitkään ainoat maalit, jotka omistin). Huddersfieldissä olisin varmasti saanut palautetta, että esityskuvat ovat liian tasapaksuja (myönnetään), mutta nyt ehkä ajoi informatiivisuus taiteen edelle. Sitä paitsi, esityskuvathan tehdään ennen itse puvustusta, eikä näin toisin päin... 

Yritin myös tällä kertaa keskittyä löytämään kankaita vastaavat värisävyt. Osa kangasmateriaaleista on edelleen varsin haastavia saada paperille, mutta ehkä viiden vuoden harjoituksella. ;)


Loppukevennyksenä "muotoiluakateemista" huumoria luokkatilasta 514:

Vielä ei ole ollut niin isoa hätää.

Lenkillä.

Olen pannut merkille, että tässä opparin teossa parhaita puolia on se, että voi nukkua pitkään, herätä vasta kun aurinko nousee ja käydä päivälenkillä silloin, kun aurinko vielä paistaa. Niin kuin mistä lähtien syksyllä on ollut valoisaa? Mahtavaa.

Meidän pidempi lenkki kulkee matkustajasataman kautta Väinölänniemeen ja Piispanpuiston sekä Snellmanin puiston läpi takaisin kotiin. (Kyllä, voimme väitellä, onko se pitkä. Helsinkiläisittäin, ehdottomasti, pitkä.)

Tämän mielestä, se voisi olla pidempi.

Olen huomannut, että kuvaamisesta saa aina aavistus haastavampaa, kun ottaa koiran "avustajaksi". Tässä näemme esimerkiksi kivan kuvan sympaattisesta laivasta ja karvaisen mustan hännän.

Ja suurin osa meidän lenkistä menee talvella tähän:

Rakennustyömaataidetta

Kuopiossa on meneillään melkoisia rakennusprojekteja. Ikea on jo ja Ikanon kauppakeskus avautuu siihen viereen parin viikon kuluttua. Torin alle valmistuu jokin kauppakäytävä ja Carlson tavaratalon yhteyteen upo uusi elokuvateatteri.

Kaupungintalon takana taas on pistetty yksi vanha outo talo matalaksi ja tilalle rakennetaan upouutta. Tosin vanhan talon julkisivusta on säästetty matala erikoinen kaarre, josta tulee osa myös uuden talon julkisivua. 

Vielä pari viikkoa sitten tyhjällä talonpäädyllä rakennustyömaalla pyöri melkoisen viihdyttävä videoinstallaatio.

Eikä nämä vielä mitään...

Ovelat savolaiset.

Mursuja jäälautalla

Ja niin vain yhtäkkiä yllättäen tämäkin jakso loppui. Hieman "lohduttavaa" kuitenkin on, että tekemistä jakson töiden parissa vielä riittää... 

Pari viikkoa takaperin meillä oli Filosofian akatemian järjestämä luento luovuudesta. Käteen jäi iso joukko anarkistisia tapoja rikkoa kookospähkinä, sekä uusi lentävä lause "liikaa mursuja jäälautalla". 

Jutussa oli kyllä pointtinsa, vaikka kookospähkinän hajottaminen hiukkaskiihdyttimellä kuulostaakin hieman kaukaa haetulta. Jos haluaa olla hyvä jossain, pitää harjoitella 10 000 tuntia (koko hereilläoloaika noin 2 vuoden ajan) ja jos haluaa hyödyntäa aivokapasiteettiaan mahdollisimman tehokkaasti, pitää ulkoistaa ajatuksia, esimerkiksi muistikirjaan, etteivät vie turhaa tilaa. Päähän mahtuu käsiteltäväksi vain noin neljä asiaa kerrallaan (a.k.a neljä mursua jäälautalle). Ja jos menettää uteliaisuutensa kolmen kympien tienoilla, peli on menetetty (tämä selittää pitkälti ne kaikki ahdasmieliset aikuiset, eikö?)

Joten on tässä joku pointti.

Ja mikä tärkeintä, välillä pitää mennä taidemuseoon. Tai tehdä jotain muuta, mikä vie koko huomiokyvyn aivan jonnekin muualle (ilmeisesti myös Angry Birds tai Bad Piggies kelpaa tähän). Päätin itse jättää umpikujaan ajautuneet jakson työt olemaan ja ryhtyä kaavoittamaan. En oikein tiedä, lasketaanko sitä.

Mutta kaavoittaminen on hauskaa niin pitkään kunnes tulee ylitsepääsemätön ongelma. Sitten voi ryhtyä lukemaan tuolta alta pilkottavaa uusinta Costumea.

Täytyy kyllä myöntää, että mursujen pitäminen neljässä on aavistus haastavaa. Koko ajanhan on olemassa iso joukko ongelmia, joita täytyisi ratkoa. Pelottava ajatus, että osa niistä täytyisi poistaa myöhempää käsittelyä varten. Kokeilunarvoista? Ehkäpä.

Täytyy kirjoittaa se muistiin.

Mitäs tässä taas...

..oon varmaan ennenkin saattanut mainita siitä, kuinka neljä jaksoa per lukuvuosi mukavasti rytmittää vuotta. Jokainen jakso alkaa alkujakson koomalla, kun mitään ei tapahdu ja päättyy loppujakson paniikkiin, kun "yhtäkkiä" kaiken pitääkin olla valmista.


Pääkoululta toisesta kerroksesta löytyy jopa vessan ovesta tällainen:

Ehkä tällä kertaa ahdistavinta ei ole kuitenkaan kaikki se, mikä pitää viikossa saada valmiiksi (slogan omalle suunnittelufilosofialle, vapaamuotoinen referaatti valitsemasta elämänkerrasta, projektiraportti, liiketoimintasuunnitelma, jokin ihme ideapuu, joka on jo parisen viikkoa myöhässä, tentti markkinointitutkimuksesta...) Tämmöistä tämä on aina.

Mutta kun näiden jälkeen on taas heti iso joukko uusia projekteja... kuten oppari, jonka arviointiinjättämispäivämäärää oli mielivaltaisesti aikaistettu viikolla. Kiitos tästä, Savonia.

Mutta on täällä huvittaviakin asioita tapahtunut synkän syksyn piristykseksi, kiitos tästä eräälle espoolaiselle tyttöselle, joka on ryhtynyt pitämään Gossip Girlin ja Sinkkuelämän innoittamaa blogia Kuopiosta.

Minä kuulin asiasta luokkakaveriltani, jonka versio oli, että kuulema joku meidän koululainen on alkanut pitämään blogia, jossa se puhuu ihmisistä oikeilla nimillään ja kaikki on ihan raivona.

Mutta jätin asian sikseen... kunnes kuulin kaupungilla, kuinka minua hieman nuoremmat ihmiset puhuivat tästä blogista. Ja vielä useampaan otteeseen. Ja sitten oli pakko käydä kurkkaamassa.

Voi mikä läppä.

http://heartsofkuopiocity.blogspot.fi/

Jokainen tehköön päätelmänsä, mutta... myönnän, etten helsinkiläisenä oikein käsitä tätä hälinän määrää. 

"Viereisessä pöydässä jutteli neljä jätkää ja kuuntelin mielenkiinnolla keskustelua. Päivän kuuma puheenaihe oli, kun KalPan päävalmentaja Tuomas Tuokkola oli saanut potkut ja valmentaja sai ainakin tämän nelikon sympatiat itselleen. Kiinnitin huomiota muutamiin sanoihin, kuten "valamentaja, pittää, näkkee ja kukkaan" ja en voinut olla hymyilemättä, sillä murre ei tuntunut sopivan parikymppisten jätkien suuhun, vaan vanhalle kalastatorpan ukolle."

Kärjistetty? Kyllä. Mutta tuolla eteläisessä Suomessa on hirmuisen vähän savon murretta puhuvia nuoria miehiä... Jokaikinen suomalainen murre kuulostaa typerältä toista murretta puhuvan korvaan... en nyt ehkä lähtisi tästä hernettä vetämään nenääni.

Mutta eipä silti, hirmuisen kiva, että joku espoolainen tyttö, joka väittää olevansa "Stadilainen gimma" (viimeksi kun tarkistin, stadilla taidettiin tarkoittaa Helsinkiä?) tulee tänne vahvistamaan tätä stereotyyppisen helsinkiläisen käsitettä.

Kyllä, kaikki helsinkiläiset ovat ylimielisiä, pinnallisia ja ajattelevat, ettei kehä kolmosen ulkopuolella ole elämää... kasvattakaa nahka, savolaiset.

Jotakin valkoista...

...on vilahdellut tänään Kuopion Musiikkikeskuksella...

Sukkahousutaulu!

En tiedä, löytyykö typerämpää tapaa tuhlata aikaansa kuin koota kollaasia todella vanhoista käyttämättömistä mustista sukkahousuista. Mutta hei... näinpä vaan kävi.

Innokkeena saattoi olla pari viikkoa sitten nähty Boutique-näyttely Amos Andersonilla (tosin vähän otti pannuun Samu-Jussi Kosken isoihin nukkeihin jättämät nuppineulat, mutta kai tämä sitten on sitä tunteita herättävää taidetta... Murr...)

No, sukkahousut päätyivät käsiini oikeastaan jo reilu vuosi sitten Kuopion Kaupungisteatterin poistorekistä. Ehjät paketit olivat aavistus huvittavia, sillä niistä löytyi mm. näyttävä takuutodistus, sekä ohjeet sukkahousujen oikeaoppisesta pukemisesta, taikka lappunen, jossa mainostettiin "hienon hienoja vierailusukkia".

Ja alkuun olikin ajatus, että olisin hyödyntänyt paketteja jotenkin, mutta sukkahousut olivat oikeastaan lopulta paljon makeammat. Tai no, eiväthän nämä sukkahousuja olleet vaan enempi Stay-uppiin taipuvaa mallia, ilman sitä stayta, sillä eiväthän nämä olisi jalassa pysyneet ilman sukkaliivejä.

Sellaisenaan juttu näytti hieman tylsältä, mutta mitä nätit tädit eivät piristä, siihen ei mikään auta. Onhan sukkahousu kuitenkin naiseuteen ja naisellisuuteen ainakin vielä toistaiseksi liitettävä asia. 

Ja mitä tulee kun laittaa jotakin tummaa lasikehyksiin..? Peili? Mutta no, toimii pimeässä huoneessa. Ei päivänvaloon. Ehkä se on osa taideteosta, että tuijottaessa näkee vain oman naamansa. Sukkahousuista.

Minä muuten ompelin nuo sukkahousut toisiinsa. Toisin kuin Samu-Jussi Koski... 

Perjantai Turoilua

Ja kuvapostaukset jatkuu... muahhahhaa. On ollu kyllä niin normaali kouluviikko, että oksat pois. Siitä aiheutuu tällainen mukava perjantailevottomuus. Mutta on ollut myös viimeinen hiljainen viikko, sillä maanantaina aloittavat uudet tuoreet ykköset, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä tuleman pitää (mutta eipä huolta, sillä perusoletus on, että kukaan ei tiedä mistään mitään... edes kolmen vuoden jälkeen.)

Meillä on menossa mukavan kuuloinen Luovan tuotannon syventävä opintokokonaisuus, viimeistä laatuaan, sillä ollaan viimeinen muinaisella opetussuunnitelmalla kulkeva aloitusryhmä. Keväällä valmistuvat myös koulun viimeiset graafikot.

Kun pääsee tämän kokonaisuuden ehkä kuivahkoimman yrittäjyys-kurssin yli (voimme ainakin yrittää), tämä jakso vaikuttaa ihan mukavalta. Luovaa kirjoittamista (Kirjoita unestasi jne.) ja niitä outoja tunteja, kun pitää valita pöydällä olevista kuvakorteista se, joka kuvaa sinua projektin tekijänä parhaiten (kuulin huhua, että kurssilla olisi luvassa myös hernepussin heittelyä)... ihan mukavaa vastapainoa hullulle raatamiselle hiki otsassa. Tosin sitäkin on tiedossa ensi viikolla, kun pienehkö puvustusprojekti pitää saada pussiin, kuvia ehkä sitten kun ne ovat näyttämiskelpoisia... (ja pidämme sormet ristissä, että 15 metriä metalliluuta ehtii tulla Briteistä ensi perjantaihin mennessä).

Mutta elämä olisi liian helppoa jos kaikki toimisi, eikö?

Perjantain kunniaksi kävin vähän leikkimässä kameran kanssa ympäri Turoa. Koulu on kyllä niin täynnä kaikkea vanhaa ja ihmeellistä, että siitä on oppinut ihan tykkäämään. Vuoden päästä Turolla ei tule olemaan enää mitään, sillä opetus siirtyy muualle.

Teollisuussaumuri on tehty aikana, jolloin ruskea on ollut hitti.

Säädettävä (muinainen) sovitusnukke .

Jonkun retrosakset olivat unohtuneet pöydälle... (yleisesti ottaen tässä koulussa kukaan ei IKINÄ unohda mitään..! Joopa joo, taitaa olla enempi sääntö kuin poikkeus. ;) Mutta löytyminen on aina iloinen yllätys, sillä yleensä tavaroita ei edes muista kadottaneensa...)

 Turvallisuus ennen kaikkea...

Ihanat spiraalipatterit ikkunoiden alla.

Sovitusnukkein kokoontumisajot sovituskomerossa.

Perhonen, jota kukaan ei ole kaivannut kolmeen vuoteen, roikkuu ompelutilan katosta.

Silitysvälineistöä... valmistettu sotien jälkeen? ;)

Soodaa silitysrautoihin? Niimpä.

Pöydän alle unohdettuja kaavoja... no, sieltä ne löytyy.

Vanhoja ja kuluneita kangaspainoja retroväreissä.

Kuva kertokoon puolestaan...

Sormustimetkin etsivät omistajaa.

Ompelutilan Jukeilla on hiljaista... ainakin vielä ensiviikkoon.

Tyhjiä käytäviä.

Portaikoissa on myös jotain makeeta... :)

Tuttu paperimekkonenkin löytyi sattumalta alakerran nurkasta. Kuinkahan se tänne on eksynyt?

Pena otti perjantailepoa alakerran taukotilan pöydällä... onneksi oli muistanut sukat laittaa jalkaansa.

Pääsykokeissa on perinteisesti ollut pikkunukeille tehtävä muotoilutehtävä. Ja joka syksy sisään päässeiden opiskelijoiden tuotokset odottavat ala-aulassa tekijöitään.

Aavistus terrakottama-armeijamainen tunnelma ehkäpä..?

Turon sisäpiha perjantaina iltapäivällä. Autiota.

Hyvät viikonloput!