Mitään ihmeellistä ei ole oikeastaan tapahtunut.
Toissapäivänä pääsimme Leedsiin katsomaan Carousel-musikaalin kenraaliharjoitusta.
Musikaalin ensiesitys on ollut vuonna 1945 Broadwaylla, enkä voi elämäkseni käsittää, kuinka se on voitu tituleerata 1900-luvun parhaaksi musikaaliksi. Niin kuin... Onko siinä kivoja lauluja? Joo, onhan niitä. Näyttävät puitteet lavastukselle? Joo, kyllä niitäkin on. Musikaaliin sopiva epookkipuvustus? Joo, löytyy. Mutta juoni? Se olisi myös ollut kiva lisä.
On totta, että musikaalien pointti on enempi siinä, että lauletaan ja tanssitaan isoissa joukkokohtauksissa ja ollaan niin kuin maailmassa ei olisi mitään muuta ihanampaa kuin laulaa ja tanssia. Mutta kyllä musikaaleissakin pitää olla joku raja sille, mikä on uskottava juonenkäänne ja mikä ei. Jos joku vaikka yrittää ryöstää jonkun ja epäonnistuu siinä (mutta ketään ei kuole) looginen seuraus sille ei ole itsemurha, eihän?
Loppuviikosta kävin myös parin päivän pyrähdyksellä Lontoossa. Sinne pääsi halppisbussiyhtiön kyydissä alle 10 punnalla, mikä tosin edellytti taksin ottamista Pöpilästä bussiasemalle, sillä julkinen liikenne käynnistyy kohti keskustaa täältä Pöpilästä vasta klo 8.00. Taksin saaminen oli hieman haastavaa ja jouduin soittamaan moneen eri numeroon ennen kuin sain ketään ajamaan tänne jumalan selän taakse. Lopulta pieni pakistanilainen mies saapui paikalle 2000-luvun alun Opel Astralla (anteeksi Vauxhallilla, kuten niitä kutsutaan, kun ratti on väärällä puolella) ja hän halusi välttämättä käydä matkan varrella Tescossa ostamassa maitoa ja leipää. Mutta enpä ole ikinä nähnyt kenenkään tekevän ruokaostoksiaan kolmessa minuutissa.
Halppisbussi oli sen sorttinen, että bussista vaihdettiin puolessa välissä matkaa junaan. Asema, jolle bussi saapui oli upouusi ja kirjaimellisesti, en ole elämässäni nähnyt yhtäkään asemaa, joka olisi niin keskellä peltoa, kuin mitä East Midlands Parkway oli. Ympärillä ei ollut mitään.
Paitsi tämä hiilivoimala(?)
Ensimmäisenä päivänä kävin haahuilemassa Victoria ja Albert Museumissa, mikä oli yksin yllättävän terapeuttista. Museo on täynnä kaiken sorttista esinettä ja asiaa aasialaisista vanhoista matoista moderneihin taidelaseihin. Yksi mielenkiintoinen löytä oli tämä kahden tulitikkurasian kokoinen minimaalinen Leonardo Da Vincin muistikirja. Teksti on aavistus vaikeasti luettavaa, sillä se on kirjoitettu oikealta vasemmalle eli täysin peilikuvana oikeaan tekstiin nähden, kirjaimia myöten. Mutta ilmeisesti tämä oli omana aikanaan hyvin tavanomaista vasenkätisten keskuudessa.
Toinen huippulöytö oli tämä kello:
Sen vierellä oli video, jossa näytettiin, kuinka se toimii tasatunnein ja vartein, mutta valitettavasti kyseinen viihdepätkä ei ole eksynyt internetin syövereihin.
Käytännössä alla olevat, kellon päällä istuvat, kultaiset ukkelit alkavat kilistelemään jonkin sortin musiikkia...
... ja maalatut pikkiriikkiset tädit ja sedät kellotaulun alapuolella ryhtyvät kävelemään...
Palatsia oli rempattu viimeisten muutamien vuosien aikana ja osaan saleista pystytetty moderneja installaatioita, joista voi olla montaa mieltä. Osa oli hirmu onnistuneita, osa vain turhia. Tämä "sukupuu" oli ihan hauska:
Porraskäytävä oli myös yksi suosikkeja ihan sellaisenaan. Esittävät seinämaalaukset ovat aina yhtä viihdyttäviä. Ja kolmiulotteisia kaikessa litteydessään. Ja aina yhtä mahtipontisia.
Hampton Courtissa oli esillä näyttely hovin kauneimmista ja kuuluisimmista rakastajattarista. 1700-luvulla oli ollut tapana maalata suurimmista kaunottarista kuvia, joissa he esittivät erilaisia jumalattaria (ja mahdollisesti omia salojaan) ja niitä sitten kopioitiin jokaiselle hienolle herralle. Kuninkaan rakastajatar oli sellainen must have -hankinta jokaiseen uskottavaan työhuoneeseen.
Taulujen vierellä kerrottiin aina hyvin suppeasti, mistä kukakin naisista oli kotoisin ja mikä oli ollut hänen lopullinen kohtalonsa. Varsin surullista, kuinka osa oli noussut hyvinkin matalista sukujuurista jopa herttuattariksi ja sitten kuolleet parikymppisinä synnytykseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti